Esitelmä Luonnonfilosofian seuran kokouksessa torstaina 16.10.2003 klo 18-20
Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Karl Popperin (1957) mukaan tieteen tavoitteena on löytää tyydyttäviä selityksiä ilmiöille, jotka mielestämme tarvitsevat selitystä. Selitettävä ilmiö on ennestään tunnettu. Tieteen tavoitteena on löytää kausaalinen selitys tuolle selitystä kaipaavalle ilmiölle. Lyhyesti sanottuna keksinnönluonteen omaavana tieteellisenä selityksenä on tunnetun selittäminen tuntemattomalla.

Demokratian tapauksessa yleisesti tunnettuna tosiasiana on poliittisten järjestelmien tavattoman suuri vaihtelu julmista diktatuureista pitkälle kehittyneisiin demokratioihin. Miksi poliittisten järjestelmien luonne vaihtelee niin suuresti, miksi kaikissa maissa ei ole demokratiaa? Tämä on selitystä kaipaava ilmiö. Onko sille tyydyttävää selitystä?

Ensi näkemältä voisi luulla, että tuo ongelma on selvitetty jo ajat sitten. Tosiasia kuitenkin on, että tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen demokratisoitumisen selittämisestä, vaikka filosofit ja politiikan tutkijat ovat esittäneet erilaisia selityksiä Platonista ja Aristoteleesta lähtien.

Oman aikamme tutkijat ovat selittäneet demokratian syntyä tai sen puutetta sekä demokratian asteen vaihtelua monilla erilaisilla yhteiskunnallisilla ja historiallisilla tekijöillä. Selitystä on etsitty taloudellisen kehitysasteen vaihtelusta, modernisaatiosta, sosiaalisista rakenteista, tulonjaosta, väestön koulutustasosta, demokraattisista uskomuksista ja poliittisesta kulttuurista, ideologioista, historiallisista perinteistä, uskonnoista, ulkomaiden vaikutuksesta, väestön suuruudesta, poliittisten johtajien valinnoista ja monista muista tekijöistä. Yksimielisyyteen ei ole päästy erilaisten tekijöiden merkityksestä eikä edes siitä, että olisiko periaatteessa mahdollista löytää jokin yhtenäinen teoreettinen selitys demokratisoitumiselle.

Olen omissa tutkimuksissani 1970-luvulta lähtien etsinyt teoreettista selitystä demokratisoitumiselle darwinilaisesta politiikan tulkinnasta ja olen testannut siitä johdettuja tutkimushypoteeseja käytännöllisesti katsoen kaikki maailman valtiot kattavalla empiirisellä aineistolla. Tätä aihetta koskevana viimeisimpänä tutkimuksenani on elokuussa 2003 ilmestynyt kirja Democratization. A comparative analysis of 170 countries. Tuossa kirjassa olen yrittänyt entistä yksityiskohtaisemmin selittää, mitä tarkoitan demokratisoitumisen darwinilaisella selityksellä.

Evolutiiviset argumentit

Aloitetaan neo-darwinilaisen evoluutioteorian keskeisistä periaatteista. Tuon teorian mukaan elämän kaikki tärkeät ominaisuudet ovat kehittyneet jatkuvassa olemassaolon kamppailussa ja ne ovat enemmän tai vähemmän yhteisiä lajin kaikilla jäsenille, joskin pitää muistaa, että yksilöiden geneettisen erilaisuuden takia yksilöiden välillä on aina vaihtelua. Kamppailu olemassaolosta on keskeinen prosessi, jonka välityksellä erilaiset ominaisuudet kehittyvät. Darwinin teoria evoluutiosta luonnonvalinnan kautta lähtee siitä, että jokaisen populaation yksilöiden välillä täytyy olla taistelua olemassaolosta, koska yksilöitä syntyy enemmän kuin mitä saatavilla olevat resurssit riittävät elättämään. Tämä johtopäätös perustuu Ernst Mayrin (1982: 479-480) esityksen mukaan kolmeen tosiasiaan:

l. Kaikkien lajien potentiaalinen hedelmällisyys on niin suuri, että niiden populaatioiden koko kasvaisi eksponentiaalisesti, jos kaikki syntyneet yksilöt voisivat jatkaa sukua menestyksellisesti.

2. Pieniä vuosittaisia vaihteluita ja silloin tällöin esiintyviä heilahteluita lukuun ottamatta populaatioiden koko pysyy normaalisesti melko vakaana.

3. Luonnolliset resurssit ovat rajoitetut, ja vakaassa ympäristössä ne pysyvät suhteellisen vakiona.

Näiden tosiasioiden pohjalta Darwin päätteli, että elämiseen tarvittavien resurssien pysyvä ja universaalinen niukkuus tekee kamppailun olemassaolosta väistämättömäksi ja jatkuvaksi. Ainoastaan osa populaation jäsenistä kykenee säilymään ja jatkamaan sukua. Säilyjät valikoituvat olemassaolon kamppailussa, joskin myös monet sattumanvaraiset tekijät vaikuttavat yksilöiden säilymiseen ja suvunjatkamiseen.

Darwin kuitenkin päätteli, että säilyminen olemassaolon kamppailussa ei ole täysin sattumanvaraista, vaan että se riippuu osaksi säilyvien yksilöiden perinnöllisistä ominaisuuksista. Yksilöillä jotka joissakin suhteissa ovat paremmin mukautuneet ympäristöönsä on paremmat mahdollisuudet säilyä ja jatkaa sukua kuin sellaisilla joiden ominaisuudet ovat vähemmän adaptiivisia samassa ympäristössä. Tämä johtaa evoluutioon luonnonvalinnan kautta.

Ernst Mayr korostaa, että luonnossa ei ole mitään tietoisesti valintoja tekevää agenttia. "Valitut" yksilöt ovat yksinkertaisesti niitä jotka ovat säilyneet elossa sen jälkeen, kun kaikki vähemmän adaptiiviset tai vähemmän onnekkaat yksilöt ovat hävinneet populaatiosta.

Darwinilainen teoria evoluutiosta luonnonvalinnan kautta selittää, miksi kamppailu olemassaolosta on väistämätöntä ja loputonta luonnossa. Meidän näkökulmastamme on tärkeää ymmärtää olemassaolon kamppailun väistämättömyys ja että se on pohjaltaan kilpailua ja kamppailua elämiseen tarvittavista niukoista resursseista. Tästä evoluutioteorian teesistä sain oivalluksen, että Darwinin teoria tarjoaa selityksen myös ihmisyhteiskuntien politiikalle ja taistelulle vallasta.

Politiikka voidaan tulkita yhdeksi luonnossa esiintyvän universaalisen olemassaolon kamppailun forumiksi ja ilmaukseksi. Politiikka on meille lajille tyypillinen tapa kilpailla niukoista resursseista ja jakaa niitä yhteiskunnan jäsenten kesken. Joidenkin tärkeiden resurssien pysyvä niukkuus ja tarve jakaa niitä joillakin keinoin selittää valtataistelun tarpeellisuuden politiikassa ja myös politiikan keskeisen teeman. Politiikan evolutiiviset juuret ovat välttämättömyydessä ratkaista niukkoja resursseja koskevia kiistoja. Ihmiset ja ryhmät taistelevat vallasta siinä tarkoituksessa, että voisivat vaikuttaa joidenkin niukkojen resurssien jakamiseen. Meidän pitäisi ymmärtää, että resurssien niukkuus tekee tämän kilpailun ja taistelun väistämättömäksi meille samalla tavoin kuin luonnon muissa osissa ja että tämän taistelun perussäännöt pysyvät samoina kaikissa ihmisyhteiskunnissa.

Darwinin teoria selittää, miksi resurssien niukkuus on pysyvää ja väistämätöntä. Koska jokaisella on yhtäläinen oikeus saatavilla oleviin resursseihin ja koska ne ovat niukat, meidän on kilpailtava niistä. Kaikkien elävien olentojen luontoon kuuluu, että ne tekevät kaiken mahdollisen oman olemassaolonsa säilyttämiseksi. Ainoastaan ne, jotka ovat olleet menestyksellisiä tässä taistelussa ovat kyenneet säilymään ja jatkamaan sukua. Tällainen argumentaatio johti minut oivallukseen, että politiikka on kehittynyt taistelussa niukoista resursseista ja että se on yhä politiikan evolutiivisena ja pysyvänä teemana. Tämä teema muodostaa vakion politiikassa ja liittää inhimillisen politiikan universaaliseen kamppailuun olemassaolosta, mille kamppailulle Darwinin teoria evoluutiosta luonnonvalinnan kautta tarjoaa tyydyttävän selityksen.

Tällä argumentoinnilla olen halunnut osoittaa, että inhimillisellä politiikalla on evolutiiviset juurensa, jotka liittävät sen kaikkialla luonnossa käytävään taisteluun olemassaolosta ja että kamppailu olemassaolosta on politiikan pysyvänä teemana, koska kamppailu olemassaolosta koskee niukkoja resursseja kaikkialla luonnossa.

Näin ollen tämä politiikan teema on väistämätön, ja se määräytyy siitä tosiasiasta, että me muodostamme osan elävää luontoa. On perusteltua otaksua, että kilpailua niukoista resursseista on ollut menneisyydessä ja että se tulee pysymään myös tulevaisuudessa politiikan hallitsevana teemana kaikkien ihmispopulaatioiden keskuudessa. Niin ollen se on vakio, jota voidaan käyttää inhimillistä politiikkaa koskevissa universaaleissa hypoteeseissa. Haluan korostaa, että inhimillinen politiikka on vahvassa yhteydessä luonnossa yleisesti käytävään kamppailuun olemassaolosta ja että edellä käsitellyt evoluutioteorian periaatteet auttavat meitä ymmärtämään, miksi ihmiset politiikassa kamppailevat niukoista resursseista ja miksi he eivät voi muuttaa tätä politiikan hallitsevaa teemaa.

Nyt tulemme kysymykseen poliittisten järjestelmien demokratisoitumisesta. Mitä yhteyttä on otaksumani politiikan evolutiivisen teeman ja poliittisten järjestelmien vaihtelun välillä demokratian näkökulmasta? Onko niiden välillä mitään järkevää yhteyttä, mikä voisi oikeuttaa evoluutioteorian käyttämisen demokratisoitumisen selittämiseen? Minun käsittääkseni niiden välillä on tällainen yhteys. Ajatuksenani on, että valtaa käytetään välittävänä mekanismina poliittisessa taistelussa niukoista resursseista. Viime kädessä ihmiset ja ryhmät kilpailevat vallasta saadakseen niukkoja resursseja ja vaikuttaakseen niiden jakamiseen, vaikka politiikassa on toki muitakin, välittömämpiä vaikutteita ja tavoitteita. Yleisenä sääntönä on, että mitä enemmän jollakin on valtaa, sitä enemmän hän voi hankkia poliittisesti jaettavia resursseja.

Valta voidaan tulkita kyvyksi pakottaa tai taivuttaa toiset tekemään jotakin mitä he eivät muutoin tekisi. Tämä kyky pakottaa tai taivuttaa muita perustuu sanktioihin. Näin ollen on perusteltua otaksua että vallan jakautuminen riippuu sanktioiden jakautumisesta. Ne joilla on sopivia sanktioita voivat pakottaa tai taivuttaa muita kamppailussa vallasta. Ihmisten halu valtaan ja vallan hedelmiin voidaan otaksua vakioksi, mutta käytännössä kaikilla ihmisillä ja heidän ryhmillään ei ole samoja mahdollisuuksia saada valtaa ja vallan hedelmiä, koska ihmisten kyvyt vaihtelevat suuresti ja koska vallan lähteinä käytetyt sanktiokeinot eivät jakaudu tasaisesti ihmisten kesken. Jos vallan lähteinä käytetyt resurssit jakautuvat laajasti erilaisten ryhmien kesken, on perusteltua otaksua, että myös valta tulee jakautumaan useiden ryhmien kesken. Jos taas tärkeät resurssit ovat keskittyneet harvojen käsiin tai kokonaan yhdelle ryhmälle, on perusteltua odottaa myös vallan keskittymistä.

Minä otaksun tämän riippuvuussuhteen vallan ja vallan lähteiden välillä säännölliseksi. Niillä jotka kontrolloivat tehokkaimpia valtaresursseja on paremmat mahdollisuudet saada valtaa kuin niillä joiden valtaresurssit ovat vähäisempiä tai joilta ne puuttuvat kokonaan. Tällainen argumentaatio johti minut esittämään hypoteesin, jonka mukaan poliittisen vallan keskittyminen samoin kuin sen jakaantuminen riippuu resurssien jakautumisen asteesta. Demokratisoitumista koskeva evolutiivinen resurssien jakautumiseen perustuva teoriani on johdettu tästä hypoteesista.

Edellä esitetty politiikan evolutiivinen tulkinta tarjoaa teoreettisen selityksen tämän riippuvuussuhteen välttämättömyydelle. Koska politiikka muodostaa osan yleisestä kamppailusta olemassaolosta, jossa kamppailussa ihmiset ovat taipuvaiset käyttämään kaikkia käytettävissä olevia resursseja, poliittisen vallan jakautumisen täytyy riippua merkittävässä määrin valtaresurssien jakautumisen asteesta. Tämä hypoteesi edellyttää kausaalista yhteyttä resurssien jakautumisen ja vallan jakautumisen välillä, vaikka riippuvuussuhteen ei tarvitse olla täysin yksisuuntaisen resurssien jakautumisesta vallan jakautumiseen. Jossain määrin riippuvuussuhde on kaksisuuntainen, koska valtaa voidaan käyttää ja sitä käytetään lisäresurssien saamiseen. On kuitenkin perusteltua otaksua, että tässä riippuvuussuhteessa resurssien jakautuminen on riippumattomampi tekijä kuin vallan jakautuminen. Näin sen takia, että jotkut resurssien jakautumiseen vaikuttavat tekijät näyttävät olevan tietoisen poliittisen vallan käytön ulkopuolella. Se merkitsee, että muutoksia resurssien jakautumisessa voi tapahtua poliittisten vallankäyttäjien tahdosta riippumatta.

Kun tällaiset resurssien jakautumisessa tapahtuneet riippumattomat muutokset kumuloituvat ajan myötä riittävässä määrin, ne aiheuttavat muutoksia vallan jakautumisessa. Ne ovat maanalaisia virtauksia, jotka kaivavat maata vanhojen valtarakenteiden alta. Erityisesti teknologisilla muutoksilla on usein ennalta arvaamattomia vaikutuksia resurssien jakautumiseen yhteiskunnissa. Tällä haluan korostaa, että kuvaamassani riippuvuussuhteessa ei ole kysymys kehäpäätelmästä. Muutokset resurssien jaossa ovat aina jossain määrin riippumattomia poliittisesta vallasta.

Keskeinen hypoteesi

Ratkaisevana kohtana teoreettisessa argumentoinnissani on se, että valtaresurssien jakautuminen määrää poliittisen vallan jakautumisen merkittävässä määrin ja että politiikan darwinilainen tulkinta selittää, miksi asian täytyy olla näin. Poliittisten järjestelmien vaihtelu harvojen vallasta monien valtaan seuraa tästä riippuvuussuhteesta.

Yhteiskunnissa, joissa relevantit valtaresurssit ovat keskittyneet harvojen käsiin, poliittinen valta on tavallisesti myös keskittynyt harvojen käsiin, ja yhteiskunnissa, missä tärkeät valtaresurssit ovat laajalle jakautuneita, poliittinen valta on tavallisesti myös laajalle jakautunutta. Tästä säännönmukaisuudesta olen johtanut darwinilaisen tai evolutiivisen selityksen demokratisoitumiselle ja demokratialle. Lyhyesti sanottuna, demokratia on monien hallitus ja autokratia harvojen hallitus.

Valtaresurssien keskittyminen johtaa autokratiaan ja niiden jakautuminen monien kesken johtaa demokratiaan. Tämä teoria ei edellytä tasavertaista valtaresurssien jakautumista. Riittää että merkittävät valtaresurssit ovat laajalle jakautuneita kilpailevien ryhmien kesken, vaikka ne voivat olla epätasaisesti jakautuneita ryhmien kesken ja myös yksilöiden välillä. Näin tullaan hypoteesiin:

Tämä hypoteesi, mikä on evolutiivisen demokratisoitumisen resurssien jakoon perustuvan teoriani ytimenä, on johdettu neo-darwinilaisen evoluutioteorian periaatteista askel askeleelta edellä kuvatulla tavalla. Se voidaan ymmärtää vain darwinilaisen politiikan tulkinnan perusteella, mikä tulkinta selittää välttämättömyyden taistella niukoista resursseista ja taipumuksemme käyttää kaikkia saatavilla olevia keinoja tässä taistelussa.

Ei ole mitään tarvetta rajoittaa tämän demokratisoitumisen teorian soveltuvuutta johonkin erityiseen historialliseen ajanjaksoon, kulttuuriseen tai maantieteelliseen alueeseen, tai sivilisaatioon, koska se perustuu otaksumaan, että kaikki ihmispopulaatiot jakavat enemmän tai vähemmän samanlaiset poliittisesti relevantit evoluution tuottamat käyttäytymistaipumukset tai epigeneettiset säännöt. Samaa teoriaa voidaan soveltaa kaikkiin ihmispopulaatioihin, mikä merkitsee, että sitä voidaan testata samoilla muuttujilla yli kulttuurirajojen, mutta, tietenkin, operationaalisten muuttujien pitäisi olla erilaisia, jos tätä teoriaa käytetään joidenkin aikaisempien historiallisten ajanjaksojen poliittisten järjestelmien tutkimiseen.

Hypoteesin testaaminen

Esittämäni hypoteesi demokratisoitumisesta on testattavissa. Sitä voidaan testata empiirisellä todistusaineistolla operationalisoimalla hypoteettiset käsitteet. Toisin sanoen, meidän pitää löytää muuttujat joilla mitata sekä demokratisoitumisen astetta että resurssien jakautumisen astetta.

Poliittiset muuttujat

Olen käyttänyt kahta poliittista muuttujaa - kilpailuastetta ja osallistumisastetta ­ mittaamaan demokratisoitumisen asteen vaihtelua maiden välillä. Kilpailuaste tarkoittaa pienempien puolueiden prosenttiosuutta parlamenttivaalien ja/tai toimeenpanovallan vaalien äänistä tai parlamentin edustajapaikoista. Osallistumisaste tarkoittaa samoissa vaaleissa äänestäneiden prosenttiosuutta koko väestöstä. Tähän muuttujaan on lisäksi yhdistetty kansanäänestysten vaikutus sillä tavoin, että jokainen kansanäänestys nostaa osallistumisastetta viidellä prosenttiyksiköllä ja jokainen osavaltion kansanäänestys yhdellä prosenttiyksiköllä. Kummassakin tapauksessa ylärajana on 30 prosenttiyksikköä, ja koko osallistumisasteen ylärajana 70 prosenttia, samoin kilpailuasteen ylärajana.

Kaksi perusmuuttujaa on yhdistetty demokratisoitumisen indeksiksi (ID) kertomalla kilpailuasteen ja osallistumisasteen prosenttiosuudet ja jakamalla tulo 100:lla. Indeksi saa korkeita arvoja vain, jos molempien perusmuuttujien arvot ovat korkeat. Olen koonnut näitä muuttujia koskevat tiedot vuodesta 1810 vuoteen 2002.

Selittävät muuttujat

Valtaresurssien jakautumisasteen mittaaminen on paljon vaikeampaa, mutta uskon sen olevan jossain määrin mahdollista käyttämilläni selittävillä muuttujilla. Kaikissa yhteiskunnissa poliittisesti relevantit resurssit ovat jossain määrin epätasaisesti jakautuneita yksilöiden ja ryhmien kesken, ja yhteiskuntien välillä voi olla suuria eroja resurssien jakautumisasteessa. Ongelmana on löytää ja määritellä valtaresurssit, joita voidaan pitää tärkeinä kaikissa yhteiskunnissa. Se ei ole helppoa, koska melkein mikä tahansa voi tulla sanktioksi valtataistelussa. Sen vuoksi kaikkien tärkeiden resurssien paikantaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Olen rajoittanut huomioni vain muutamiin kaikkein yleisimmin käytettyihin resurssityyppeihin, joita voidaan pitää tärkeinä kaikissa yhteiskunnissa. Tästä johtuen on ollut välttämätöntä sulkea mittauksesta pois paikalliset ja ainutkertaiset valtaresurssit. Otaksumani mukaan taloudelliset resurssit, joihin kuuluu varallisuus ja tuotantovälineiden ja työvoiman kontrolli, tieto ja erityiset taidot, samoin kuin kyky käyttää fyysistä väkivaltaa, ovat tehokkaita valtaresursseja kaikissa yhteiskunnissa. Ne saattavat edustaa pääosaa resursseista, joita käytetään taistelussa poliittisesta vallasta.

Valitsemani selittävät muuttujat ovat tarkoitetut mittaamaan ensisijaisesti taloudellisten ja henkisten valtaresurssien jakautumisessa yhteiskuntien välillä esiintyviä suhteellisia eroja. Sen sijaan en ole löytänyt sopivia muuttujia mittaamaan väkivaltakeinojen jakautumisessa olevia eroja. Huomioon ottamani valtaresurssit eivät kata valtaresurssien koko arsenaalia, mutta näyttää perustellulta otaksua, että taloudelliset ja henkiset valtaresurssit ovat tärkeitä vallan välineitä kaikissa yhteiskunnissa. Otaksun myös, että on teoreettisesti mielekkäämpää käyttää harvoja yleisiä indikaattoreita, jotka pysyvät samoina maasta toiseen, kuin käyttää jokaisessa maassa erilaista selittävien muuttujien yhdistelmää. Erilaisten muuttujien käyttö tekisi hypoteesin testaamisen mahdottomaksi. Tässä tutkimuksessa käytän viittä erilaista muuttujaa mittaamaan taloudellisten ja henkisten valtaresurssien jakautumisessa maiden välillä esiintyviä suhteellisia eroja:

1. Henkeä kohti laskettu ostovoimalla painotettu kansantulo 1998.
2. Opiskelijat. Yliopistoissa opiskelevien opiskelijoiden määrä 100,000 asukasta kohti.
3. Lukutaitoiset. Yli 15 vuotisen väestön lukutaitoisuusprosentti.
4. Perheviljelmät. Perheviljelmien prosenttiosuus maatilojen kokonaispinta-alasta.
5. Pääasiallisesti ei-maataloudellisten taloudellisten valtaresurssien desentralisoitumisaste (DD).

Nämä viisi selittävää muuttujaa on tarkoitettu mittaamaan eri näkökulmista taloudellisten ja henkisten voimavarojen jakautumisasteessa maiden välillä olevia eroja, mutta koska ne kaikki ovat saman teoreettisen selittävän muuttujan, resurssijaon, indikaattoreita, on perusteltua yhdistää ne indeksiksi, joka osoittaa keskimääräistä resurssijaon astetta paremmin kuin mikään indikaattori yksinään. Ongelmana on, miten yhdistää viisi muuttujaa indeksiksi. Tässä tarkoituksessa olen ensin yhdistänyt Opiskelijat ja Lukutaitoiset muuttujat henkisten voimavarojen indeksiksi (IR) laskemalla prosenttilukujen keskiarvon ja Perheviljelmät ja DD muuttujat taloudellisten voimavarojen indeksiksi (ER) laskemalla yhteen Perheviljelmät ja DD muuttujien prosenttiosuudet, jotka on painotettu maatalousväestön ja ei-maatalousväestön prosenttiosuuksilla. Näin on jäljellä kolme muuttujaa: henkeä kohti laskettu kansantulo (GDP%), IR ja ER indeksit. Lopulta olen yhdistänyt selittävät muuttujat kolmella eri tavalla lasketuiksi valtaresurssien jakautumisindekseiksi.

1. Valtaresurssien jakautumisindeksi (IPR). Se on laskettu kertomalla IR ja ER ja jakamalla tulo 100:lla.
2. Valtaresurssien laajennettu jakautumisindeksi (IPR-2). Se on laskettu kertomalla GDP%, IR ja ER ja jakamalla tulo 10,000:lla.
3. Muuttujien keskiarvo. Se on viiden perusmuuttujan keskiarvo.

Tutkimushypoteesit

Hypoteettisten käsitteiden operationalisoimisen jälkeen alkuperäinen hypoteesi voidaan muuttaa kahdeksi tutkimushypoteesiksi:

1. Demokratian mittarit ovat positiivisessa korrelaatiossa resurssijaon mittareiden kanssa, erityisesti valtaresurssien jakautumisasteen yhdistettyjen indeksien kanssa.
2. Kaikki maat ovat taipuvaiset ylittämään demokratian vähimmäiskynnyksen suunnilleen samalla resurssijaon tasolla.

Hypoteesien testaamiseen olen käyttänyt erilaisia tilastollisia analyysikeinoja, erityisesti korrelaatio- ja regressioanalyysiä. Valaisen analyysin tuloksia parilla taulukolla ja yhdellä regressiokuviolla:

Taulukko 1. Viiden selittävän muuttujan ja niiden kombinaatioiden interkorrelaatiot 170 valtion vertailuryhmässä (Vanhanen 2003, Table 6.1).

Taulukko 2. Kymmenen selittävän muuttujan ja kolmen demokratian mittarin korrelaatiot 170 valtion ryhmässä vuonna 2001 (Vanhanen 2003, Table 6.3).

Kuvio 1. Tulokset regressioanalyysistä, jossa ID-2001 on riippuvana muuttujana ja IPR selittävänä muuttujana. (Vanhanen 2003, Figure 7.1).

Yhteenveto

Demokratisoitumista koskevan tutkimukseni keskeisenä tavoitteena on ollut selvittää, missä määrin on mahdollista selittää demokratisoitumisen vaihtelua maailmassa yhdellä teoreettisesti perustellulla selittävällä tekijällä: valtaresurssien jakautumisasteella. Tulokset osoittavat, että tämä tekijä selittää vähän yli 70 prosenttia demokratisoitumisasteen vaihtelusta maailmassa. Johtopäätöksenäni on, että demokratisoitumisprosessissa on vahvoja säännönmukaisuuksia ja että nämä säännönmukaisuudet perustuvat yhteiseen ihmisluontoon. Poliittisessa valtataistelussa, samoin kuin yleisessä kamppailussa olemassaolosta, olemme kehittyneet käyttämään kaikkia saatavissa olevia resursseja ja ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia. Se merkitsee, että sosiaalisissa ympäristöoloissa, missä tärkeät valtaresurssit ovat laajalle jakautuneita, poliittinen valta tavallisesti myös jakautuu laajalle, kun taas olosuhteissa missä valtaresurssit ovat vahvasti keskittyneitä myös poliittinen valta keskittyy harvojen käsiin. Tämä vahva riippuvuus tulee esille kaikissa yhteiskunnissa poikki rotu- ja sivilisaatiorajojen ja taloudellisen kehityksen kaikilla tasoilla. Evoluutioteorian periaatteista johdettu darwinilainen politiikan tulkinta selittää, miksi näin tapahtuu ja miksi näin täytyy tapahtua.

Viitteet

Mayr, Ernst. 1982. The Growth of Biological Thought. Diversity, Evolution, and Inheritance. Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press.

Popper, Karl. 1957. The Aim of Science, teoksessa A Pocket Popper, edited by David Miller. Fontana Paperbacks. 1983. Oxford: University Press.

Vanhanen, Tatu. 2003. Democratization. A comparative analysis of 170 countries. London and New York: Routledge.