Diplomi-insinööri Heikki Mäntylän esitelmä Luonnonfilosofian seurassa 2.2.2003

Ihminen on unelmoija. Hän uskoo, että pysyvä onnen tila on saavutettavissa. Kiinalainen viisaus sanoo: Jos haluat olla onnellinen yhden illan – juo itsesi humalaan. Jos haluat olla onnellinen yhden viikon – mene naimisiin. Mutta jos haluat olla onnellinen lopun elämääsi – hanki itsellesi puutarha.

Länsimaisen ihmisen resepti onneen on toisenlainen. Hän on vakuuttunut, että raha, valta ja tekninen kehitys ovat onnen peruselementit.

Samoalaispäällikkö Tuiavii kuvailee meitä seuraavasti: "Papalagit tosin uskovat kykenevänsä valmistamaan sellaisia tavaroita ja olevansa yhtä vahvoja kuin Suuri Henki. Niinpä monet tuhannet kädet, auringon noususta sen laskuun, eivät tee muuta kuin valmistavat tavaroita. Ihmisten kamaa, jonka tarkoitusta emme käsitä ja jonka kauneutta emme ymmärrä. Papalagit sen kuin haaveilevat aina vain enemmistä ja uusista tavaroista. Heidän kätensä tärisevät, kasvonsa muuttuvat tuhkanharmaiksi ja selkänsä koukistuvat; mutta he säteilevät onnesta kun onnistuvat keksimään uuden tavaran. Siinä samassa kaikki haluavat uutta tavaraa, rukoilevat sitä, kuvittelevat sen mielessään ja ylistävät tavaraa puheissaan."

Teknologinen kehitys on aina herättänyt innostusta ja useimmiten jopa yliodotuksia ihmisen henkisen ja materiaalisen hyvinvoinnin lisääjänä ja kehityksen symbolina. Uusien keksintöjen tuoman työn tehokkuuden ja tuotannon kasvun on oletettu aina aikaansaavan, ei pelkästään elintason, vaan myös elämisen tason parantumista. Teknologian kehitystä on alettu pitää arvona sinänsä.

Toisaalta tekniikan esiinmarssissa on myös aina nähty pirunsorkkia ja maailmanlopun alkua. Taustalla on huoli elämäntavan muutoksesta. Riistävätkö koneet lopulta meiltä ihmisarvon ja työn? On selvää, että koneet ovat merkittävästi muuttaneet työympäristöä ja työn rakennetta. Mutta samalla kun perinteisiä työpaikkoja on hävinnyt, uusia on tullut tilalle entistä enemmän. Myös elämäntavan muuttuminen on kiistaton tosiasia. Sitä pidetään yleisesti palkkiona tekniikan voittokulusta, mutta siihen kuuluu myös hinta, joka on maksettava kehityksen mukanaan tuomista oheisvaikutuksista. Näyttää kuitenkin siltä, että kykymme arvioida ja kuvitella aikaansaannostemme kokonaisvaikutuksia, ei ole kovin hyvä. Toteutuma ei ole aina optimististen odotustemme mukainen.

Tietokonetekniikan (Huom. en tarkoituksella sano: tietotekniikan) nopea kehitys on yllyttänyt yhä huimempiin tulevaisuuden arvauksiin. Monet näkevät kehityksen tuloksena uljaan ja onnellisen tietoyhteiskunnan. Toisaalta tieteiskirjailijat ovat myös inspiroituneet pelottelemaan kauhukuvilla robottien kaappaamasta yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat orjan asemassa. Juonen johdatteluun on yleensä kuulunut, että alun perin rationaalisiksi suunnitellut koneet ovatkin alkaneet käyttäytyä irrationaalisesti ja riistäytyneet ihmisten kontrollista. Tällaisille kuvitelmille on valistuneiden ihmisten tapana hymähtää rauhoittavasti: ainahan sähköpistokkeen voi nykäistä seinästä.

Emme kuitenkaan huomaa, että todellinen vaara saattaa piillä siinä, ettei kukaan ehkä enää halua kiskaista pistoketta irti.

Pidämme itsestäänselvyytenä, että koneet noudattavat käyttäjänsä tahtoa, eikä päinvastoin. Lapiolla, joka on alkeellinen kone (vipu) on helpompaa kaivaa kuin kynsillä, ja se kaivaa vain silloin kun itse sitä heiluttelemme. Kaivinkone kehitettiin tehokkaammaksi lapioksi, ja keventämään käyttäjänsä fyysistä rasitusta. Kääntelemällä vipuja ohjaamossa, syntyy tulosta vauhdikkaammin. Olisi kuitenkin hyvä huomata, että koneiden monimutkaistuessa luomme samalla toimintamalleja, jotka huomaamattamme sanelevat meille yhä enemmän myös oman toimintamme rajoja ja reunaehtoja.

Vaikka koneen ja sen käyttäjän suhde ei ole aina yksiselitteinen ja yksisuuntainen, tuntuisi perustellulta olettaa, että ihminen on koneen herra ainakin silloin kun kone reagoi välittömään ohjauskäskyyn ja vain siihen. Ohjaamme konettamme manuaalisesti ja kone tottelee. Yhtä selvältä tuntuu roolijako silloin, kun kone ikään kuin "vain raportoi" suorituksestaan ja käyttäjä tekee johtopäätökset sekä huolehtii tarvittavista toimenpiteistä. Kuitenkin jo tavallinen kello, ilman mitään eksoottisia lisäominaisuuksia, osoittaa tämän uskomuksen vääräksi. Vaistoamme, vaikkemme ehkä aina tiedosta, että olemme luoneet rutiineita ja käyttäytymismalleja, joissa kello itse asiassa ohjailee toimiamme varsin kavalasti vaikka se on tarkoitettu alunperin kertomaan neutraalisti vain ajan kulusta. Onneksi itsemme päätettäväksi kuitenkin aina jää, noudatammeko ohjetta.

Herätyskellon rooli "käskijänä" on helpommin havaittavissa kuin tavallisen ajannäyttäjän. Kun merkkisummeri pärähtää soimaan, käyttää se koneelle delegoimaamme "käskyvaltaa", ja me yleensä noudatamme saamaamme kehotusta kyseenalaistamatta sitä koska käsky on ennakoidun mukainen ja siten "oikeutettu". Rajatun vallan käyttäjänä se on, ärsyttävästä äänestään huolimatta, tosiasiallisesti vaarattomampi kuin tavallinen kello, joka on soluttautunut elämäämme paljon monimutkaisemmin kuin kukaan kellon keksimisvaiheessa osasi arvata.

Kehittelemämme mittarit ja indikaattorit antavat meille informaatiota koneidemme toiminnoista ja auttavat käyttäjää koneen hallinnassa, mutta saadun informaation sävyssä voi kuitenkin olla suuri periaatteellinen ero. Se on joko vain kertovaa tai ikään kuin "käskevää". Nykyaikaisen lentokoneen ohjaamossa on sekä kertovia että käskeviä mittareita, ja niiden erilaista merkitystä painotetaan koulutuksessa. (esim. erilaiset radiosuunnistus ja laskeutumista ohjaavat indikaattorit) Myös tavallisessa autossa on tässä suhteessa erilaisia laitteita. On mittareita, jotka vain kertovat, esim.: nopeusmittari, polttoaineen määrämittari, kello ja öljynpainemittari, mutta myös käskeviä laitteita. Nämä ovat yleensä varoittavia indikaattoreita, esim. turvavyön merkkivalo ja/tai ääni. Tekninen kehitys näyttää suuntautuvan ns. käskeviin indikaattoreihin. Esimerkiksi öljynpaineesta kertova öljynpainemittari on korvautunut monissa autoissa punaisella varoituslampulla, joka itse asiassa "käskee" pysäyttämään auton. Kuljettajan ei tarvitse tarkkailla öljynpaineen muutoksia ja tehdä johtopäätöksiä, kunhan noudattaa laitteen antamaa ohjetta. Tällainen kehitys tuntuu monessa tapauksessa varsin perustellulta ja luontevalta koska se vapauttaa ihmisen suuntaamaan huomionsa muihin tärkeämpiin asioihin. Näin ainakin uskotaan.

Mitä enemmän liitämme laitteisiimme automatiikkaa, sitä enemmän käytämme ns. käskeviä indikaattoreita ja sitä itsenäisemmin automaatit käyttävät valtaansa. Jokapäiväistä liikkumistamme ohjaavat liikennevalot havainnollistavat mielestäni hyvin sekä teknisen kehitysajattelumme suuntausta että "vallansiirron" problematiikkaa. Yksinkertaisimmillaan liikennevalot toimivat kellon ohjaamina, riippumatta todellisesta liikennetilanteesta. Tällaiset liikennevalot eivät siis "raportoi" meille suoranaisesti mitään itse liikenteestä. Ne ainoastaan "komentavat" risteyksessä liikkujia. Olemme antaneet varsin suuren "vallan" koneelle ja sitoutuneet yhteisellä sopimuksella noudattamaan sen ohjeita. Autot ja kävelijät odottavat ja liikkuvat laitteen "käskyjen" mukaan. Se, joka ei noudata koneen odotuskäskyä, rikkoo sopimusta eli lakia. Häntä paheksutaan ja jopa rangaistaan vaikka risteys olisi täysin tyhjä eikä sitä olisi yksikään auto edes lähestymässä. Tässäkään ei tietenkään ole kyse koneen välittömästi itse kaappaamasta vallasta, vaan sille keskinäisellä sopimuksella luovutetusta vallasta, jolla pyritään suojelemaan käyttäjiä heidän omaksi parhaakseen. Joskus ei kuitenkaan voi välttyä oudolta ja hiukan nololta tunteelta, kun jalankulkijana seisoo täysin autiossa risteyksessä ja odottaa valojen vaihtumista vihreäksi. Mieleen nousee epäily: Olemmeko mahdollisesti yksinkertaistaneet ja mekanisoineet päätöksentekoa liikaa luovuttamalla ohjauksen kategorisesti ja totaalisesti sokealle koneelle? Aivomme antavat toisenlaisia käskyjä kuin kone – ja kone voittaa. Omien aistien ja oman järjen käyttö on tässä nimenomaisessa tilanteessa kokonaan kielletty.

Laitteissamme mahdollisesti havaittujen epäkohtien tai puutteiden korjaamiseksi on vakiintunut teknisen parantelun lähestymistapa. Jos jonkin laitteen kyky käyttää valtaansa "järkevästi" on mielestämme vajavainen ja jopa ristiriidassa odotuksiemme kanssa, pyrimme korjaamaan epäkohdan suunnittelemalla koneellemme lisää ominaisuuksia, jotka tekevät siitä paremman ja monipuolisemman. Uskomme ja luottamuksemme tekniikan kykyyn elämän laadun parantajana on niin vahva ettei mieleemme juolahda kyseenalaistaa aiemmin tekemäämme päätöstä "vallan" delegoinnista. Kehitämme siis liikennevaloille uusia ominaisuuksia. Annamme sille havaintoelimiä, joilla se voi "tarkkailla" todellista liikennetilannetta. Lisäämme painonapin, jolla jalankulkija voi "pyytää lupaa" ylitykseen. Liitämme siihen vielä tietokonelogiikkaa, jolla se voi valita vaihtoehdoista parhaiksi arvioimiaan ja sen mukaisia "komentoja". Mitä enemmän erilaisia antureita ja elektroniikkaa laitteessa on, sitä "viisaammalta" se vaikuttaa. Tällaisten toimintojen innoittamina alamme nykytrendin mukaan puhua "älykkäistä" liikennevaloista. Älyn käyttö ja johtopäätösten teko on siirretty "tyhmältä" ihmiseltä koneelle, joka sopimukseemme perustuen käyttää valtaansa häikäilemättömästi.

Yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt, että alkuperäiset skenaariot teknisen kehityksen hyödyistä ja haitoista ovat usein osoittautuneet virheellisiksi tai ainakin puutteellisiksi.

Käytäntö on osoittanut, että uusien keksintöjen ennakoitujen hyötyjen rinnalle on saatu usein myös jotain muuta kuin on alunperin kuviteltu. Jopa monet mekaaniset, fyysiseen työhön kehitetyt koneet ovat tuoneet muassaan odottamattomia oheisvaikutuksia, mutta rohkenen ennustaa, että suurimmat yllätykset ovat vielä tulossa informaatioteknologian alueella.

Metsätyömiehen moottorisaha on triviaali esimerkki odotusten ja toteutuman ristiriidasta metsurin kannalta. Vaikka metsuri kaataa moottorisahalla monin verroin enemmän puita ja saa enemmän motteja aikaan kuin pokasahalla, ennakoitua ja jopa ylimainostettua helpotusta hänen työhönsä se ei kuitenkaan ole tuonut. On selvää, että jos moottorisaha olisi jäänyt vain keksijänsä tai jonkin pienen ryhmän käyttöön, se olisi luonut näille ylivoimaisen kilpailuedun. Koska tämä keksintö on kuitenkin kaikkien saatavilla, häviää kilpailuetu. Kasvaneet tulostavoitteet pitävät huolen siitä, että moottorisahan käyttäjä väsyy fyysisesti yhtä lailla kuin ennenkin. Alkuaikoina tuli kaupanpäälle ammattitautina tärinän aiheuttamat valkoiset sormet.

Informaatioteknologian nopea kehitys on generoinut erityisen paljon odotuksia. Jotkut ovat toteutuneet, mutta suuri osa on edelleen toiveiden tynnyrissä, jonne ehkä jäävätkin koska monet ovat jo osoittautuneet vääriksi. Vastoin kuvitelmia informaatiotekniikka ei ole vapauttanut ihmistä rutiineista luovempaan toimintaan. Kun informaatio muunnettiin elektroniseen muotoon, uskottiin papereiden häviävän toimistoista tai ainakin "paperisodan" ja "paperisaasteen" vähenevän. Näin ei kuitenkaan käynyt -- päin vastoin. Kehittyneet koneet tuottivat dokumentteja ja niiden kopioita entistä helpommin, entistä nopeammin ja entistä enemmän. Visionäärien yllätyksesi käyttäjät eivät tyytyneetkään vain tietokoneen muisteissa ja kuvaruuduilla olevaan informaatioon.

Internet on synnyttänyt oman arvaamattoman maailmansa, joka osoittaa ennustuskykymme rajallisuuden. Ennakoitu merkitys ajantasaisena ifopankkina ja tietojen välittäjänä on osoittautunut vähäiseksi osatotuudeksi. Tämän päivän internet on jättimäinen, ihmisten mieliin ja käyttäytymiseen vaikuttava mahtitekijä, joka elää omaa elämäänsä. Se kasvaa, kehittyy, muuttaa muotoaan ja lisää vaikutusvaltaansa niin nopeasti, ettei lainsäätäjäkään pysy vauhdissa. Tietokoneen sulkeminen ei pysäytä tätä kehitystä koska siihen ei ole enää halua eikä mahdollisuuksiakaan. Pistokkeen nykäiseminen irti ei onnistu.

Lisääntynyt datan ja informaation määrä sekä sen kulkunopeus ovat tuoneet mukanaan uudenlaisen odottamattoman ongelman, joka oli vielä varsin huomaamaton mekaanisen teknologian kehityksen yhteydessä. Saatavilla olevaa informaatiota ei osata käyttää tehokkaasti tai sitä käytetään suunnitelmallisesti väärin ja järjestäytyneen yhteiskunnan vastaisesti. Sen runsaus näyttää myös aiheuttavan ahdistusta ja stressiä. Avuksi on lanseerattu informaatiojärjestelmä, jota kutsutaan tiedonhallinnaksi. Huonosti valittu termi luo vääriä odotuksia ja vain lisää hämmennystä. Oikeampi termi olisi informaationhallinta, joka tarkoittaa informaatiojärjestelmää, jolla sekainen datamassa pyritään järjestämään käytettävään ja ymmärrettävään muotoon. On tietysti parempi jos puhelinluettelossa on nimet pistetty aakkosjärjestykseen sen sijaan, että ne olisivat siellä hujan hajan. Ajatteluvirhe piilee siinä, että kuviteltiin, ja monet tuntuvat uskovan edelleen, että järjestelemällä informaatiota sopivalla tavalla siitä muodostuu tietoa. Näinhän ei ole. Vain ihminen pystyy prosessoimaan informaatiosta tietoa eli antamaan sille merkityksiä. Tietokoneet eivät tähän pysty. Tietoja ei taas voi hallita millään automatiikalla koska emme ole kyborgeja – ainakaan toistaiseksi.

Kun ei oivalleta informaation ja tiedon välistä eroa tarjotaan lääkkeeksi parempia ja nopeampia informaatiojärjestelmiä, eli väsyneelle metsurille tehokkaampaa moottorisahaa. Lähtöajatukseltaan virheellinen lääke on vain omiaan lisäämään stressiä ja uupumusta.

Informaation huimasti lisääntynyt kulkunopeus on muuttanut toiminnan rytmiä ja ihmisen edellytetään muuttuvan mukana. Faxiin tai e-mailiin halutaan työelämässä vastaus heti, tai viimeistään iltapäivällä. Vastaukseen pitäisi luonnollisesti sisällyttää analysoituna kaikki se informaatio, jota on periaatteessa saatavilla omissa ja muissa tiedostoissa mukaan luettuna Internet. Koska informaation jäsentyminen tiedoksi on mielen prosessi, on sen nopeutta vaikeampi jouduttaa kuin kuvitellaan. Näyttää päin vastoin siltä, että liiallinen ärsykemäärä aiheuttaa prosessiin häiriöitä ja tukoksia. Näkyvänä osoituksena siitä on "tietoyhteiskuntamme" henkinen pahoinvointi. Evoluution tahdissa verkkaisesti kehittyvä ihminen ei pysy mukana. Psyykelääkkeiden kulutus kasvaa odottamattomalla ja huolestuttavalla vauhdilla.

Vaikka ihmismieli näyttää jäävän yhä pahemmin jalkoihin informaatiotekniikan rynnistyksessä, yritetään ongelmaa sitkeästi ratkaista tekniikan avulla. Uusien odotusten luojina toimivat tutkijat, jotka ovat kehittämässä "älyä" tietokoneille, uskoen, että näin tiedon prosessointi ja ajattelu voidaan siirtää hitaalta ihmiseltä nopeille koneille. Koneälyn tasoa he mittaavat ja todistelevat ohjelmien struktuureilla sekä tietokoneiden muistikapasiteeteilla ja suoritusnopeuksilla.

Tulokset esitellään yleisölle "äly"-laitteilla ja roboteilla, jotka "osaavat" reagoida erilaisiin ärsykkeisiin ja suoriutua yksinkertaisista tehtävistä, jopa puhekäskyinä annettavista. Rohkeimmat visionäärit lupaavat, että tulevaisuudessa tietokoneilla on paitsi ylivoimainen äly, myös tietoisuus ja jopa tunteet.

Älyn määritelmästä kiistellään. En yritä määritellä sitä tässä tieteellisesti enkä muullakaan tavoin. Totean kuitenkin, että useimmilla ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen intuitiivinen käsitys siitä mitä älykkyydellä tarkoitetaan ja miten se ilmenee. Älykkyys liitetään yleensä rationaaliseen ajatteluun ja toimintaan, ja se koetaan pääsääntöisesti ihmisen ominaisuudeksi joskin myös eräitä eläimiä pidetään älykkäinä. Sitä, joka on nokkela ja näyttää pärjäävän toisia paremmin, pidetään yleisesti muita älykkäämpänä. Joskus käsitteet äly ja viisaus samaistetaan vaikka ne poikkeavat käsitteellisesti toisistaan. Älykkääksi luokitettu voi toimia epäviisaasti – ja päinvastoin. Tässä pohdiskelussani "älykkyyden" teoreettinen määrittely ei ole erityisen tärkeää. Huomattava kuitenkin on, että käyttämämme termit vaikuttavat aina asenteisiimme ja maailmankuvaamme ja niillä voi olla jopa kaupallinen merkitys.

Politiikasta opimme, että antamalla vakiintuneille termeille entisestä ja tavanomaisesta poikkeavia merkityksiä, voidaan haluttuja uusia tuotteita tai ideologioita markkinoida tehokkaasti.

Eräässä lehdessä oli otsikko: "Äly hiipii koteihin" (sic!). Artikkelissa kuvailtiin ihailevaan sävyyn innostuneen tutkijan visioita tulevaisuuden kodista:

"Tulevaisuuden kodissa ei koneiden kanssa kommunikoi pelkästään ihminen, vaan koneet osaavat keskustella myös keskenään. Kun tulen kotiin, koti tunnistaa, että Arto tuli kotiin. Laittaa valot päälle ja säätää lämmitystä ja valaistusta minun makuuni, vetää verhot kiinni ja avaa television, koska tietää, että haluan katsoa puoli yhdeksän uutiset." .... "Älykotiin ei kuulu orwellilaistyyppinen kauhukuva, jossa ihmiset on kytketty piuhoilla erilaisiin laitteisiin. Systeemit on piilotettu. Niitä ei näe. Yksi sovellutus on se, että valot saa pois lamppuja käskemällä."

Artikkeli jatkuu kuvauksilla erilaisista automatiikan sovellutuksista ja päätyy loppuponteen: "Äly on siis jo hiipinyt pikku hiljaa koteihin. Bill Gatesin kodissa tiedetään olevan viimeisimmät älykkäät sovellukset." Väistämättä hiipii mieleen epäilys: Onko äly, hiipiessään koteihin, hiipinyt tällaisen visionäärin päästä totaalisesti pois?

Valitettavan harva artikkelin lukija huomaa "älykkääseen" kotiin sisältyvää vallansiirron ajatuksen tahatonta ironiaa. Luultavasti yhtä harva kulkija oivaltaa, että "viisaalta" tuntuva liikennevalo ei sentään itse ole "älykäs", vaan kuvastaa ainoastaan suunnitteluinsinöörinsä älykkyyttä ja sitäkin varsin rajatusti. Se millaisia vaihtoehtoja kone käy läpi ja millaisia preferenssivalintoja se tekee, riippuu siihen suunnitellun ja asennetun tietotekniikan laadusta ja mahdollisuuksista sekä ennen kaikkea suunnittelijan arvottamista priorisoinneista. Valta onkin siis oikeastaan luovutettu suunnitteluinsinöörille, joka on edelleen siirtänyt sen koneelle.

Muita esimerkkejä tällaisesta "vallansiirrosta" tekniikalle ei ole vaikea löytää. Elektroniikan kehitys ja uskomme sen kaikkivoipaisuuteen on pakottanut meidät sopeutumaan yhä nopeammin kasvavaan määrään erilaisia automaatteja, joita nykyisellä terminologialla kutsutaan "äly"-laitteiksi: älykortit, älyvaatteet, älykäs jarrujärjestelmä, jne. Tuskin mitään teknistä laitetta markkinoidaan enää ilman erilaisia "äly"-ominaisuuksia. Emme aina huomaa, että äly-käsite on kärsinyt inflaation ja "älylle" on annettu uusi merkityssisältö. Tämän takia ei mieleemme juolahda kyseenalaistaa "älykkäiden" koneidemme vallankäytön mielekkyyttä tai oikeutusta.

Vakuuttuneina informaatiotekniikan voittokulun välttämättömyydestä ja vallansiirron kiireellisyydestä olemme luopuneet jopa eräistä itsestäänselvyyksiksi luulluista vakiintuneista kauppatavoista. Varsin vähäiselle huomiolle on jäänyt, saati merkittäviä protesteja aiheuttanut, tietokonekauppaan pesiytynyt käytäntö, jossa asiakkaat ovat täysin myyjien armoilla ostaessaan kalliita mutta, melkein säännönmukaisesti toimimattomia tai ainakin lastentautien kourissa kamppailevia laitteita.

Jos joku ostaisi pölynimurin tai auton, joka ei lähtisi käyntiin ilman erityistoimenpiteitä ja asiantuntija-apua, puhumattakaan siitä, että se ensimmäisten käyttötuntien aikana pysähtelisi useaan otteeseen ilman syytä ja/tai siitä toimisi vain jotkin järjestelmät: autossa esim. kaasupoljin muttei jarru, olisi se ennenkuulumatonta ja myyjänkin kauhistelema munaus. Asiakas palauttaisi laitteen ja vaihtaisi liikettä.

Tietokonekaupassa on normaalia, että laitteiden virittely toimintakuntoon vie viikkoja ja vaatii asiantuntijoita. Asiakkaat ovat joutuneet tyytymään tilanteeseen eikä kuluttaja-asiamieskään katso aiheelliseksi puuttua poikkeavaan kaupankäyntitapaan. Ymmärrettävää on, että uuden teknologian tuotteissa ilmenee alussa lastentauteja. Nykyistä tilannetta ei kuitenkaan voi enää kuitata tällä.

Oikea selitys on, että olemme taipuneet teknologian ylinopean kehitysvauhdin ehtoihin. Uudet laitteet sysätään markkinoille ennen kuin ne ovat luotettavia ja käyttökelpoisia Informaatioteknologian maailmanvalloituksen tavoitteisiin ei kuulu vanhojen kauppatraditioiden kunnioittaminen, vaan ihmisten sopeuttaminen kehitysvauhtiin ja väistämättömään vallansiirtoon.

Valtaan on perinteisesti totuttu liittämään myös vastuu, mutta ajatus koneesta vastuun kantajana tuntuu äkkiseltään kummajaiselta. En ryhdy tässä pohtimaan vastuun laajoja yhteiskunnallisia ja eettisiä ulottuvuuksia, vaan tyydyn rajaamaan tarkasteluni pariin esimerkkiin.

Käytännössä vastuullisia ryhdytään yleensä peräämään jos jokin asia ei suju suunnitellulla tavalla, ja syntyy tarve löytää syyllinen. Häiriön tai onnettomuuden syyksi todetaan usein koneessa ilmennyt tekninen vika, mutta konetta ei ainakaan toistaiseksi voida saattaa niin sanottuun lailliseen edesvastuuseen. Niinpä vastuu lankeaa virheeseen syyllistyneelle, koneen käyttäjälle tai valmistajalle, ja häneen kohdistetaan sanktiot.

Tietokoneet ovat kuitenkin tuoneet uuden odottamattoman pelastusrenkaan syytetyille. Koska tietokonejärjestelmät edustavat "älyn" korkeinta astetta, eivätkä yritykset ja yhteisöt tule enää toimeen ilman tätä uutta "älykapasiteettia", katsotaan ne myös ihmisen kanssa ikäänkuin tasavertaisiksi ja soveliaiksi syyllisehdokkaiksi. On toisaalta hämmästyttävää miten huonosti on varauduttu erilaisten "älyjärjestelmien" migreenikohtauksiin.

Jos tavara jää toimittamatta, kirje jakamatta tai juna lähtemättä, ilmenee syyksi yhä useammin tietokonejärjestelmän takkuilu. "Vika tietokonejärjestelmässä" on uusi maaginen, ennalta arvaamaton luonnonilmiö ja siten hyväksyttävä force majeure, joka useimmiten riittää selitykseksi. Syylliseksi leimattu tietokone ei voi puolustautua, mutta ei sen tarvitsekaan. Vastuuseen se ei kuitenkaan joudu, koska syyllisyys on kätkeytynyt monimutkaisella tavalla koneen rakentajien, ohjelmien laatijoiden ja käyttäjien verkkoon, eikä sitä voida luontevasti sysätä kenellekään. Mitä tapahtuu silloin? Vastuu häviää!

Tällaista erivapautta syyllisyydestä voidaan ehkä verrata eräänlaiseen "diplomaattiseen koskemattomuuteen", mutta eräille tietokonejärjestelmille on suotu vielä vahvempi status ja suoja, jota voitaneen kutsua "paavilliseksi erehtymättömyydeksi". Tähän ryhmään kuuluvat mm. järjestelmät, jotka laskevat veroja tai laativat puhelinlaskuja. Kaikista virheistä, niin järjestelmässä ilmenneistä kuin järjestelmän operaattoreiden tekemistä, on syytteessä aina asiakas ja vain asiakas, kunnes hän mahdollisesti pystyy osoittamaan syyttömyytensä. Koska muita syylliseksi epäiltyjä ei ole, ei vastuunalaista voida määrittää, ja taas vastuu katoaa.

Tällaisten "erehtymättömien" järjestelmien määrä on kasvussa. Kun rahaliikenne tapahtuu yhä enemmän elektronisesti, jäävät kuitit vähitellen pois ja todisteet tapahtumista ovat vain tietokoneiden muisteissa. Se, jolla on näiden monimutkaisten järjestelmien tuntemus ja pääsy datavarastoihin, hallitsee tietysti kokonaisuutta. Ristiriitatilanteessa on yksittäisen henkilön vaikeaa valvoa etujaan tai puolustautua mahdollisia syytöksiä vastaan.

Pankkiautomaatit ovat aina oikeassa olipa rahaa siirtynyt tai jäänyt siirtymättä.

Yleisissä liikennevälineissä elektroniset kortinlukijat valvovat henkilön tarkkuudella menemisiämme ja tulemisiamme, sekä toimivat ylimpinä tuomareina mikäli matkan maksuista syntyy erimielisyyttä. Suuriin tavarataloihin on suunnitteilla kaukolukulaitteet, jotka tunnistavat mitä ostoskärryissämme on, laskevat hinnat yhteen ja veloittavat tilejämme automaattisesti. Riitatapauksessa on asiakkaan pystyttävä todistamaan, ettei hän ole jotain tavaraa ottanut!

Kansalaisten edellytetään luottavan ja tyytyvän elektronisten järjestelmien ylivoimaiseen "älykkyyteen" ja erehtymättömyyteen lähes sokeasti, vaikka ne toistavat vain suunnittelijoittensa ja valmistajiensa älyn sovellusta kaikkine virheineen ja puutteineen, kuten olen jo aiemmin todennut.

Eräänä ihmisen erikoispiirteenä ja samalla ylivoimaisena vahvuutena olemme tottuneet pitämään kehittynyttä kommunikointikykyämme. Meillä on vivahteikas ja monimuotoinen kieli, jonka sanomaa vielä täydennämme äänenpainoillamme, ilmeillämme ja eleillämme.

Informaatioteknologian kehitysinnossamme olemme tietenkin asettaneet tavoitteeksemme opettaa "älykkäät" koneemme puhumaan ja jopa "ymmärtämään" puhetta ja kirjoitusta. Ihmisten sijasta koneet toivottavat meille erilaisissa automaateissa ja puhelimissa "hyvää päivää", ilmoittavat "en ole nyt tavattavissa" ja kohteliaimmat kiittävätkin, joka saa vanhakantaisimmat ihmiset hiukan hämilleen, koska inhimillisessä kanssakäymisessä keskustelukumppanille on totuttu vastaamaan, mutta tässä tapauksessa se tuntuu typerältä.

Kielenkääntäjinä eivät nykyiset parhaatkaan koneet ole kovin taitavia. Yksinkertaisesta, mieluiten teknisestä tekstistä ne selviävät joten kuten, mutta esimerkiksi runous on niille luonnollisesti täyttä "hepreaa". Luonnollinen, vivahteikas ja usein epäjohdonmukainen kieli ei ole ilmaistavissa ja korvattavissa koneiden loogisilla ja tunteettomilla merkeillä ja äänillä. Yritys sulloa koneiden ohjelmiin ja valtaviin muisteihin kaikki mahdolliset erikoistapaukset, poikkeukset, synonyymit, kielikuvat, sanontatavat ja niin edelleen ei tunnu onnistuvan.

Ongelmalle on kuitenkin keksitty näppärä ratkaisu. Koska koneet eivät opi ihmisten kieltä, on ihmiset pantava oppimaan koneiden kieltä sekä muuntamaan oma kielensä sellaiseksi, jota koneet ymmärtävät. Se, että kieli tässä ilmiselvästi köyhtyy ja vivahteet häviävät on uhrattava teknisten ambitioiden alttarille.

Ensimmäinen vaihe tässä vallansiirrossa on, että meidät pakotetaan "keskustelemaan" koneiden kanssa. Se ei kuitenkaan tapahdu omilla ehdoillamme vaan tietysti kehittelemiemme koneiden ehdoilla. Useimmiten koneemme antavat ohjeita eli "käskyjä", joihin ei tarvitse reagoida muutoin kuin noudattamalla niitä tarkasti. Koneet ovat huomaamattamme pakottamassa meidät käskyläisikseen tässäkin suhteessa.

Videokameraani tuli vika ja soitin kameraa myyvän liikkeen huoltopalvelun erikoisnumeroon. Ennen kuin ehdin avata suuni, automaattinen vastaaja pyörähti käyntiin ja luetteli minulle vaihtoehtoja: "Jos asiasi koskee sitä, paina 1 -- jos asiasi koskee tätä, paina 2 -- jos asiasi koskee tuota, paina 3 – jne."

Koska en ollut varautunut tällaiseen en oikein ollut varma mitä tarjolla olevaa vaihtoehtoa asiani lopulta koski, mutta painoin kuitenkin oikeaksi arvelemaani nappia. Näin pääsin seuraavaan vaiheeseen, jossa saman luonteinen kysely alkoi alusta, pyrkien tarkentamaan todellisia tarpeitani. Painoin taas nappia, joka oli ilmeisesti väärä, koska päädyin selvästi väärälle polulle. Mitään mahdollisuutta palata takaisin alkuun ei ollut. Siis suljin puhelimen ja soitin uudelleen.

Lopulta selvisin koneen älykkyystestistä ja ilmeisesti pääsin videokameroiden huoltopisteeseen, jossa automaattinen ääni ilmoitti kaikkien ihmisten olevan juuri nyt varattuina, ja pyysi odottamaan. Kauhea musiikki rämähti soimaan korvaani. Kuuntelin sitä nöyrästi aikani, kunnes lopulta puhelu yllättäen katkesi ja kuulokkeesta kuului tuttu: tuut-tuut-tuut. Yritettyäni vielä kerran samoin tuloksin, raivostuin, kirosin koneet ja konsultit, ja soitin maahantuojan puhelinkeskukseen sekä haukuin syyttömän ihmisen.

Olen varma, että itse kullakin on vastaavanlaisia kokemuksia vaikka kuinka paljon. Asiakas pakotetaan kuuntelemaan koneiden huonosti formuloituja ja epäselviä vaihtoehtolitanioita alusta loppuun, odottelemaan, kuuntelemaan korviasärkevää musiikkia, ja kaiken huipuksi koko hieno systeemi lopulta usein "kaatuu" ja yrityksen saa aloittaa alusta. Tällaista kutsutaan luultavasti "älyvastaajaksi".

Kännykän voittokulku havainnollistaa erinomaisesti elämänkaarensa alkuvaiheessa suhteellisen vähämerkitykselliseltä näyttäneen keksinnön, langattoman puhelimen, ennakoimattomia ja yllättäviä oheisvaikutuksia, sekä myös sitä miten vallankaappaus on mahdollista tehdä lähes huomaamattamme.

Tämä yksittäinen tuote ohjaa elämäämme ja käyttäytymistämme uskomattoman laaja-alaisesti ja tiukalla otteella. Ei edes oman vaimomme ystävällinen, tai jopa napakampi pyyntö saa meitä reagoimaan yhtä nopeasti ja nöyrästi kuin kännykän soittoääni. Sen käsky menee yli kaiken, milloin tahansa ja missä tahansa. Olemme kännykkämme orjia siihen mittaan, että protestoimme jos olemme pakotettuja pitämään orjuuttajamme suljettuna tietyissä paikoissa ja tilanteissa.

Sellainen, joka ei pidä kännykkäänsä joka hetki auki tai ainakin tarkista säännöllisesti siihen mahdollisesti tulleet viestit, katsotaan jollain tavoin oudoksi, epäsosiaaliseksi ja eristäytyväksi. Hyväksyttäväksi syyksi kännykän kiinni pitämiseen ei riitä oma tahto, koska informaatioyhteiskunnan ajattelun mukaan kaikkien tulee olla joka hetki tavoitettavissa ja vieläpä paikannettavissa.

Tyypillinen kännykkäkeskusteluhan alkaa: "Hei, missä sä nyt olet?" Tosin tällaista kysymystäkään ei enää tarvitse tehdä, koska satelliitit valvovat automaattisesti kännyköiden sijainteja. Autojen nopeusrajoitusten rikkomukset pystytään havaitsemaan kännyköiden avulla ja kännykkäviestimme voidaan taltioida haluttaessa.

Uuden sisällön antamista vakiintuneille käsitteille kuvaa, että kännyköiden tekijät ja myyjät lupaavat mielimusiikkiamme kännykkämme hälytysääneksi. Tähän valheeseen ei voine kommentoida muuta kuin, että siltä, joka kehtaa väittää tuota korvia vihlovan kimeää piipitystä musiikiksi, ja jopa jonkun tunnetun säveltäjän säveltämäksi kappaleeksi, pitäisi repiä korvat irti sillä hän ei niitä tarvitse. Koska kaikilla on kuitenkin korvat tallella ja ihmiset tyytyvät kuuntelemaan Beethoveniansa kännykästä, jää johtopäätökseksi: Emme edes huomaa kenen ehdoilla meidät pannaan toimimaan.

Tekstiviestien lähettäminen rajoitettuine merkkimäärineen on pakottanut ihmiset kehittämään uuden, osittain jopa hauskan, primitiivisen kielen, joka koostuu yksinkertaisista perussanoista, lyhenteistä ja hymiöistä. Se on yhä laajeneva kommunikointitapa, ja vaikka se on ihmiskielen irvikuva, on se hyväksyttävä sellaisenaan koska se liittyy ihannoituun kännykkäkulttuuriin. Erikoisaseman tämä kielen kehitys saa nimenomaan sen takia, että lähtökohtana eivät ole olleet ilmaisun kehittämisen tarpeet vaan tekniikan sanelemat reunaehdot ja rajoitukset.

Nyt koetetaan ihmiset saada uskomaan, että liikkuvien kuvien katselu kännykän pieneltä kuvaruudulta on elokuvien ja television veroista viihdettä. Luulisi, että on vaikeaa saada kännykän käyttäjät nielemään tämä absurdilta tuntuva väite. Tässä olen kuitenkin todennäköisesti täysin väärässä, onnistuivathan ns. sisällöntuottajat hurmaamaan kännykkäkansan erilaisilla primitiivisillä logoilla ja matopeleilläkin.

Kun katselee yhä sankkenevaa joukkoa käsi korvalla kulkevia, itsekseen höpöttäviä tai kämmenensä suojassa laitettaan näpytteleviä ihmisiä ei voi välttyä ajatukselta, että suhteemme kännykkään hipoo epätervettä riippuvuutta. Näyttää siltä, etteivät ihmiset uskalla olla enää hetkeäkään vain omien ajatustensa parissa, ei kotona, ei kaduilla eikä liikennevälineissä.

Millainen on tulevaisuuden teknistynyt ja globalisoitunut maailmamme? Onko se maailma, jossa ajattelu on automatisoitu ja maailmanlaajuista internet informaatiojärjestelmää hyödyntävät älykkäiksi määritellyt koneet? Onko se maailma, jossa koneet tekevät puolestamme suurimman osan jokapäiväisistä päätöksistä, sekä lisäksi lukemattomia muita laajakantoisempia, joita emme edes huomaa delegoineemme?

Onko se maailma, jossa tekniikka on pakottanut ihmiset karsimaan kommunikaationsa tunteettoman ja primitiivisen konekielen tasolle? Onko se maailma, jossa uudet vallanpitäjät eli "älykkäät" koneemme käskevät ja ihmiset tottelevat? Onko se maailma, josta vastuu on kadonnut järjestelmien sokkeloihin? Onko tämä se maailma, jota tieteiskirjailijat ovat ennustaneet?

Vaikka ihminen on innokas haaveilemaan ja kuvittelemaan kuten alussa totesin, asiat eivät useinkaan toteudu kuvitelmiemme mukaisesti. Uudessa maailmassa voivat kyllä toteutua lähes kaikki tieteiskirjojen kauhukuvat, mutta sen lisäksi jotain muuta, ehkä vielä järkyttävämpää. Kun scifi-kirjojen tarinoissa koneiden käskyläisiksi joutuneet ihmiset yleensä protestoivat ja koettavat löytää ulospääsyä orjuudestaan, näyttää todellisuus kehittyvän toiseen suuntaan.

Todellisessa tulevaisuuden maailmassa ihmiset ovatkin ehkä tyytyväisiä ja välinpitämättömiä eivätkä edes huomaa tulleensa orjuutetuiksi. Ajattelu on automatisoitu ja koneet huolehtivat ajattelusta ihmisten puolesta. Talouden ja kasvun mystiset ja teknologioiden myyttiset lait hallitsevat maailmaa, ja koneet huolehtivat niiden täytäntöönpanosta ohjaamalla ja valvomalla orjiensa toimintaa niin työpaikoilla kuin "älykkäissä" kodeissa. Tällaisen onnellisuuden puutarhanko me länsimaiset ihmiset haluamme rakentaa itsellemme?