Fil.lis. Tarja Kallio-Tammisen puheenvuoro Tieteen päivillä 9.1.2003

Aion tässä esityksessä lyhyesti ja yleisesti määritellä mitä luonnonfilosofia on sekä käydä läpi sen historiaa. Lopuksi kerron vähän Luonnonfilosofian seurasta ja sen toiminnasta.

Yleisesti voi sanoa, että luonnonfilosofia pyrkii todellisuuden ymmärtämiseen ja selittämiseen. Sen ominta aluetta ovat todellisuuskäsitys ja maailmankuva.

Länsimaisen kulttuurin historiassa luonnonfilosofia on elänyt kukoistuskausiaan antiikin Kreikassa ja uuden ajan taitteessa 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin moderni luonnontiede sai alkunsa ns. klassisen fysiikan myötä.

Modernin fysiikan ja ennen kaikkea kvanttimekaniikan vaikutuksesta todellisuutta koskevia perusoletuksia alettiin 1900-luvulla taas arvioida uudelleen. Sata vuotta jatkuneissa kvanttimekaniikan tulkinta-keskusteluissa on kysytty, minkälainen on todellisuuden perusluonne? Voidaanko se jakaa selkeästi erillisiin ja havaitsevasta subjektista riippumattomiin objekteihin? Mitä perustavien luonnonlakien tilastollisuus ja kompleksisuus merkitsevät?

Monia kvanttimekaniikan perustavia piirteitä ei voi ymmärtää uuden ajan taitteessa omaksutun mekanistis-deterministisen paradigman pohjalta. Kun jo pitkään ratkaistuiksi uskotut luonnonfilosofiset peruskysymykset todellisuuden ja sitä koskevan tiedon luonteesta ovat taas nousseet keskusteluun, voi perustellusti väittää, että elämme taas keskellä syvää todellisuuskäsityksen murroskautta. Kvanttimekaniikan tulkintaongelmien takia yleisesti positivistisena pidettyä 1900-lukua on nimitetty jopa metafysiikan kultaiseksi vuosisadaksi.

Ensimmäisinä varsinaisina filosofeina pidetään antiikin esi-sokraattisia luonnonfilosofeja, Miletoksesta kotoisin olevia Thalesta, Anaksimandrosta ja Anaksimenestä. He hylkäsivät aikaisemman myyttisen ja uskonnollisen selittämistavan ja alkoivat etsiä järjellisiä, esitieteellisiksi nähtyjä vastauksia todellisuuden luonnetta ja muotoutumista koskeviin perus- kysymyksiin. Heitä seurasivat vain joitakin nimiä mainitakseni Herakleitos, Pythagoras, Parmenides, Empedokles ja sitten Leukippos ja Demokritos, antiikin tunnetut atomistit.

Tässä esityksessä ei ole mahdollista mennä näiden esi-sokraattisten filosofien ajattelun yksityiskohtiin, mutta tärkeää on todeta, että se ei ollut missään mielessä triviaalia tai yksinkertaista. Todellisuuden perus-substanssin lisäksi he kysyivät, onko oleva perimmältään yksi ja muuttumaton kokonaisuus, vai koostuuko se monista erillisistä osista? Onko se ajallinen vai ikuinen? Miten liike ja muutos syntyvät? Uskoakseni monet antiikin luonnonfilosofien kysymyksenasettelut ja peruserottelut voivat olennaisesti valaista myös monia kvanttimekaniikan tulkinnan ongelmia. Kvanttimekaniikkaahan ei voida ymmärtää hiukkasmekaanisen mallin pohjalta.

Antiikin kukoistuskauden ajattelijat, Platon ja Aristoteles käyttivät esi-sokraatikkojen oppeja oman ajattelunsa lähtökohtana. Kattavammissa filosofioissaan he kiinnittivät enemmän huomiota myös ihmistä ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin, vaikka heidän luonnonfilosofisia tai fysiikkaa koskevia pohdintojakaan ei kannata aliarvioida. Aristoteleen Fysiikka-teos löydettiin Euroopassa uudelleen 1000-luvun alkupuolella ja se oli vuosisatojen ajan loukkaamaton osa skolastista maailmanjärjestystä. Vaikuttavien aineellisten syiden lisäksi myös olioiden sisäisestä luonteesta tai olemuksesta ja niiden pyrkimyksistä johtuvien muodollisten ja teleologisten syiden uskottiin voivan vaikuttaa havaittavan maailman muotoutumiseen.

Aristoteleen perustavia uskomuksia todellisuuden luonteesta alettiin kyseenalaistaa vasta uuden ajan taitteessa, kun luonnonfilosofia eli uutta antiikkiin verrattavaa kukoistuskauttaan. Kopernikus kiisti Ptolemaioksen maakeskisen maailmankuvan ja luonnontieteen isänä pidetty Galilei yhdisti Pythagoraalta periytyvän matemaattisen metodin Leukippoksen ja Demokritoksen atomistiseen ajattelutapaan. Materiaalisten objektien käytös uskottiin voitavan selittää vetoamalla vain määrällisiin ja mitattaviin tekijöihin. Newtonin suuren synteesin myötä aineen maailma alettiin yleisesti nähdä ehdottomien luonnonlakien säätelemänä mekaanisena kokonaisuutena. Se oli kuin valtava kellokoneisto, jonka välttämättömään kulkuun mikään ei voinut vaikuttaa.

Uuden ajan taitteen keskeiset luonnonfilosofit olivat samalla luonnontieteen perustajia. Newtonin mekaniikka tarjosi kestävän ja toimivan paradigman, jota voitiin soveltaa fysiikan tutkimukseen vuosisatoja. Samalla klassinen mekaniikka muovasi voimakkaasti myös maailmankuvaa. Todellisten ilmiöiden piti olla havaittavissa ja mitattavissa. Monimutkaiset ilmiöt voitiin selittää paloittelemalla ne alkutekijöihinsä ja löytämällä näiden perusosasten välillä vaikuttavat lainalaisuudet.

Uuden ajan alussa omaksuttu ajattelutapa sopi hyvin fysiikalle ja tekniikka kehittyi voimakkaasti. Mekanistis-deterministisessä todellisuuskehikossa ei kuitenkaan ollut selkeää tilaa ihmiselle tai hänen vapaalle tahdolleen. Kun antiikissa koko todellisuus uskottiin yleisesti sielulliseksi, Descartesin myötä hengen ja aineen maailmat erotettiin selkeästi toisistaan. Niiden välinen yhteys, ns. psykofyysinen ongelma jäi filosofian huoleksi. Materialismissa dualismin ongelma on yritetty kiertää palauttamalla kaikki subjektiiviset mielensisällöt aineeseen ja idealismi taas on pyrkinyt palauttamaan aineen henkeen. Kumpikaan ajattelutapa ei ole saanut varauksetonta kannatusta, vaan ihmistieteiden ja luonnontieteiden välinen kuilu on ollut leimallinen koko modernille ajalle.

Luonnonfilosofiaa ei voi palauttaa luonnontieteisiin, vaikka tieteen saavutukset muodostavat luonnonfilosofisen ajattelun keskeisen lähtökohdan. Luonnonfilosofia pyrkii koko todellisuuden ymmärtämiseen. Sen voi sanoa etsivän synteesiä, kattavaa viitekehystä, jossa myös ns. luonnontieteiden ja ihmistieteiden välinen skisma voitaisiin aidosti ratkaista. Nykypäivinä tällaisen todellisuuskuvan muodostamiseen on aikaisempaa paremmat mahdollisuudet. Kvanttimekaniikka on osoittanut, että uuden ajan taitteessa omaksutut metafyysiset perusoletukset olivat vain makroskooppiseen maailmaan sopivia puolitotuuksia. Perimmältään todellisuus ei ole deterministinen ja kaikkea sen lainalaista tapahtumista edes näkyvän aineen maailman tasolla ei voi selittää aika-avaruudessa liikkuvien ikuisten atomien avulla.

Luonnonfilosofian seuran perustaja, edesmennyt professori K.V. Laurikainen ymmärsi selkeästi kvanttimekaniikan herättämän tarpeen pohtia uudelleen todellisuuden luonnetta. Todellisuuskäsitys muodostaa ohjaavan taustan lähes kaikelle toiminnallemme. Kvanttimekaniikan perustava termi on tilan käsite, josta voidaan laskea todennäköisyydet erilaisten havaittavien aineellisten ilmiöiden tapahtumiselle. Tätä kompleksista kvanttitilaa tai aaltofunktiota ei voi havaita, eikä sitä voi kokonaisuudessaan redusoida aineen maailmaan, mutta silti sen voi perustellusti väittää tavoittavan todellisuudesta jotakin reaalista rakennetta.

Toisin kuin uuden ajan alun luonnontieteilijät uskoivat, fysiikan tavoittama todellisuus ei välttämättä rajoitu vain näkyvään aineen maailmaan. Tilan käsite on jotakin, jota Platon ja Aristoteles varmasti olisivat osanneet hyödyntää taistelussaan antiikin atomistien mekanistista ja materialistista ajattelutapaa vastaan. Nykyajalle tyypillinen tieteellisteknisen kulttuurin kritiikki ei ole ajattelun historiassa mitenkään ainutlaatuista. Platon toivoi atomistien teosten tulevan poltetuiksi, koska ne olivat yksipuolisia ja vaarallisia.

Uuden ajan alussa omaksuttua hiukkasmekaanista lähestymistapaa voi pitää onnenpotkuna klassisen fysiikan kehitykselle, mutta lopullista totuutta todellisuuden luonteesta se ei tarjonnut. Siinä missä Platon ja Aristoteles korostivat sielua, nykytiede voisi abstraktin matemaattisen kuvailun kautta pyrkiä entistä paremmin mallittamaan myös ihmisen sisäisten tilojen kehittymistä ja niiden vaikutuksia ympäröivän todellisuuden muotoutumiseen.

Kvanttimekaniikan esimerkki osoittaa, että eksakti luonnontiede voi kehityksensä myötä osoittaa aikaisemmat ontologiset ja epistemologiset perushypoteesinsa virheellisiksi ja se voi tarjota aineksia todellisuuden parempaan ymmärtämiseen. Fysiikka ei kuitenkaan voi pelkästään omista lähtökohdistaan käsin muodostaa uutta todellisuuskäsitystä. Tieteen tulosten valossa uskottavan todellisuuskäsityksen muodostamista voi pitää luonnonfilosofian tehtävänä, jolloin luonnonfilosofia on nähtävä filosofian perustavana osa-alueena.

Luonnonfilosofian seura perustettiin 17.11.1988. Seuran säännöissä mainittuna tarkoituksena on edistää luonnontieteiden ja niiden sovellusten herättämien filosofisten kysymysten harrastusta ja tutkimusta. Luonnonfilosofian seura pyrkii kokoamaan tiedeyhteisön eri haarojen edustajat keskusteluyhteyteen, jossa maailmankuvaa, olemassaoloa ja tietoamme siitä voidaan tarkastella ja täsmentää kunkin erikoisalan saavutusten valossa.

Seura järjestää viikoittain esitelmätilaisuuksia, joihin yleisöllä on vapaa pääsy. Näissä kokoontumisissa on kuultu luentoja niin luontoon, ihmiseen kuin filosofiaankin liittyvistä teemoista. Kvanttimekaniikan ohella mm. evoluutio, geenit, koneäly, systeemiteoria ja kosmologiset kysymykset ovat olleet usein esillä. Jäsenet ja yleisö voivat mielellään esittää toiveita kiinnostavista aiheista ja esitelmöitsijöistä.