Aikaisempien elämien terapia on järjestäytyneenä ja tunnustettuna terapiasuuntana varsin nuori, vasta runsaan kahden vuosikymmenen ikäinen. Tällä hetkellä se näyttää useissa maissa, mm. Yhdysvalloissa, Britanniassa, Saksassa ja Brasiliassa valtaavan alaa hyvin nopeasti. Äskettäin on IARRT:n (International Association of Regression Research and Therapies) presidentti Jeffrey Ryan arvioinut yhdistyksen verkkosivuilla, että aikaisempien elämien traumoja integroivia regressiotyöskentelyjä on viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana ohjattu noin 2,5 miljoonaa. Nykyaikaisen psykoterapian iänhän voidaan sanoa olevan runsaat sata vuotta. Sen kehitystä voimme ymmärtää paremmin, jos tarkastelemme pääpiirteittäin sitä, miten käsitys ihmisen piilotajunnasta ja sen sisällön työstämisen merkityksestä psyykkisten vaivojen parantamiseksi on kehittynyt.
Piilotajunnan käsite on paljon vanhempi kuin yleisesti luullaan. Ainakin jo kirkkoisä Augustinus pohti sitä Tunnustuksissaan, ja filosofit Paracelsus ja Leibniz kehittelivät ajatuksia, jotka yllättävästi tuovat mieleen myöhemmän psykoanalyysin. 1800-luvun loppupuolella alkoivat hypnoosi ja sille läheistä sukua oleva magnetismi vapautua niitä kauan rasittaneesta taikuuden ja magian leimasta, ja muutamat psykiatrit ja neurologit kiinnostuivat hypnoosin tarjoamista terapeuttisista mahdollisuuksista.
Määrätietoisimmin hypnoosia ja sen mahdollistamaa regressiota, potilaan takauttamista tämän varhaisiin elämänkokemuksiin, ryhtyivät käyttämään wieniläinen Josef Breuer ja hänen kollegansa Sigmund Freud. Ennen pitkää Freud kuitenkin luopui tästä menetelmästä. Hänen mielestään hypnoosi nosti esiin muistoja, esimerkiksi seksuaalisia kokemuksia, jotka eivät mitenkään voineet uskottavasti sopia pikkulapsen elämäntilanteeseen, jopa suorastaan vieraan tuntuisia persoonallisuuksiakin kuten hänen kuuluisalla potilaallaan Bertha Pappenheimilla eli Anna O:lla. Freud tulkitsi nämä "peitemuistoiksi", hylkäsi hypnoosin ja ryhtyi kehittelemään vapaan assosiaation metodiaan.
Freudin ohjatessa potilaitaan hypnoottisiin takautumiin Wienissä keksi saman tekniikan samoihin aikoihin eli vuonna 1893 Pariisissa Albert de Rochas. Hänenkin koehenkilönsä kohtasivat hypnoottisissa ja magneettisissa takautumissaan outoja kokemuksia ja samastuivat aivan kuin vieraisiin persoonallisuuksiin. Albert de Rochas piti kuitenkin näitä muistoja aitoina. Hän omaksui jälleensyntymisen viitekehyksen ja kirjoitti tutkimuksistaan kirjan Les Vies Successives (1911). Takautujat tavoittivat hänen mielestään muistoja, jotka olivat peräisin heidän aikaisemmista elämistään. Kenties myös Freudin hypnoositerapiassaan kohtaamat "peitemuistot" olivat peräisin yhtä kaukaa, mutta hänen monistiseen materialismiin perustuva ihmiskäsityksensä teki tällaisen olettamuksen mahdottomaksi hyväksyä.
Seuraavien vuosikymmenten aikana vain harvat psykiatrit tarttuivat löydön avaamiin terapeuttisiin mahdollisuuksiin. Ensimmäinen heistä oli brittiläinen psykiatri Alexander Cannon, joka takautti noin 1400 henkilöä aikaisempiin elämiin. 1930-luvulla työskennellyttä Cannonia voidaan pitää aikaisempien elämien terapian perustajana. 1950-luvulta on mainittava Morey Bernstein, joka julkaisi vuonna 1956 kirjan The Search for Bridey Murphy. Kirja, joka esitteli yhtä ainoaa tapausta, sai aikaan kiihkeän ja kansainvälisiin mittoihin paisuneen väittelyn. Ensimmäinen varsinainen kirjallinen teos aikaisempien elämien terapiasta oli psykiatri Dennys Kelseyn ja hänen vaimonsa Joan Grantin Many Lifetimes, joka ilmestyi vuonna 1967. Kirjalla oli kuitenkin suhteellisen vähäinen vaikutus psykiatriaan. Syynä oli luultavasti se, että Kelsey työskenteli yhteistoimin vaimonsa kanssa, joka oli selvänäkijä.
Samana vuonna jona Bernsteinin kirja ilmestyi, ryhtyi tšekkiläinen psykoanalyytikko Stanislav Grof käyttämään terapiassaan Albert Hofmannin Sandozin laboratoriossa kehittämää psykoaktiivista yhdistettä LSD:tä. Se sai potilaassa aikaan rajun, ajassa asteittain taaksepäin siirtyvän parantavan abreaktiotapahtuman, joka ensi vaiheessaan vahvisti psykoanalyysin keskeiset olettamukset. Mutta sen jälkeen potilas alkoi uudelleenelää sikiökehityksensä vaiheita ja syntymätapahtumaansa, mikä ei lainkaan sopinut klassisen psykoanalyysin käsityksiin. Terapeuttisia menetelmiä, joiden avulla integroidaan meidän kokemiamme sikiöajan ja syntymäkokemuksen lyömiä traumoja ja joita Stanislav Grof, Frank Lake, William Swartley ja useat muut psykoterapeutit ovat kehittäneet, olen selostanut Luonnonfilosofian seurassa 24. 1. 2002 pitämässäni esitelmässä Varhaiset vammamme, joka on luettavissa seuran verkkosivuilta.
Stanislav Grof havaitsi ennen pitkää, että näiden kokemusten takaa avautuu vielä syvempi alue, jota hän yhdessä tutkijatovereidensa kanssa alkoi nimittää transpersoonalliseksi. Työskentelijät samastuivat aivan kuin vieraisiin persoonallisuuksiin ja näiden menneinä aikoina eläneiden kohtaloihin. Aikaisempien elämien terapian läpimurron järjestäytyneenä koulukuntana voidaan sanoa tapahtuneen vasta 1970-luvun lopussa. Vuonna 1978 ilmestyi kolme kirjaa, jotka herättivät laajaa huomiota ja auttoivat uutta terapiaa harjoittavia saamaan toisiinsa kosketuksen. Amerikkalainen psykologi Helen Wambach, joka vieraillessaan vanhassa kveekarimuseossa oli itse kokenut spontaanin regression, ryhtyi takauttamaan koehenkilöiden suurehkoja ryhmiä hypnoottisesti - kaikkiaan 1100 koehenkilöä 4000 regressioon. Wambach tutki tuloksia tilastollisesti ja julkaisi niistä raportin Reliving Past Lives. Psykoterapeutti Morris Netherton julkaisi lukuisista terapiatyöskentelyistään kirjan Past Lives Therapy, ja hypnoterapeutti Edith Fiore omista kokemuksistaan kirjan You Have been Here Before.
Hypnoterapiapotilas siirtyi 1600-luvulle
Edith Fiore oli jo varhain omaksunut psykoanalyysin perusoivalluksen, jonka mukaan psyykkiset vammat lymyävät piilotajunnan kätköissä, josta ne voidaan saada esille ja parantaa. Mutta hän oli pettynyt psykoanalyysiin sen hitauden ja kalleuden takia. Muutettuaan Floridasta Kaliforniaan hän ryhtyi käyttämään hypnoosia. Hänen vastaanotolleen tuli mies, joka kärsi vaikeista seksuaalisista estoista. Fioren annettua miehelle suggestion siirtyä siihen kokemukseen, jossa seksuaalinen vaikeus oli syntynyt, tämä ei takautunutkaan lapsuuteensa vaan 1600-luvun Italiaan, jossa koki olevansa roomalaiskatolinen, selibaatissa elävä pappi. Vielä työskentelyn aikana Fiore oletti, että miehen kokemus oli pelkkää kuvittelua. Mutta miehen tullessa seuraavalle vastaanotolle osoittautui, että hänen seksuaaliset vaikeutensa olivat hävinneet, ja hän voi muutenkin paremmin. Työskentely muutti perusteellisesti sekä Edith Fioren käsityksen terapiatyöstä että hänen elämänkäsityksensä.
Seuraamme vielä Fioren erästä myöhempää työskentelyä, jonka hän kirjassaan kuvaa seikkaperäisemmin. Roger, komea tummatukkainen nuori mies, yliopistonopettaja, tuli vastaanotolle ja valitti, että hänen elämäänsä hankaloittaa se, että hänen on äärimmäisen tuskallista ja pelottavaa tehdä ratkaisuja ja valintoja, olipa asia tärkeä tai aivan vähäinen. Roger oli hakenut apua erilaisista terapioista, mutta mikään ei ollut häntä auttanut. Mutta hypnoosiin hän vajosi vaivattomasti, ja hän vastasi sormisignaalein, että ongelman juuret ulottuivat kuuteen aikaisempaan elämään.
Seuraavalla vastaanotolla ensimmäinen tilanne vähitellen hahmottui hänelle. Roger koki olevansa 19-vuotias nuori mies, joka näkee kentän, joukon telttoja ja niiden vaiheilla väkeä. Hän itse on teltassa valmistautumassa turnajaisotteluun. Eletään vuotta 1486, ja Englannin kuninkaana on Henry. Arpa on määrännyt että ottelija saa valita peitsen lisäksi joko kirveen tai piikkinuijan. Hän, William of Orr, on valinnut kirveen ja miettii pelokkaana, oksennusta pidätellen, oliko valinta oikea. Pian hän on haarniskapukuisena hevosensa selässä, ja ottelijat karauttavat toisiaan kohti. Vastustaja suistaa peitsellään Williamin maahan, hyökkää uudestaan, pääsee tämän taakse ja huitaisee ketjunuijallaan vastustajaansa päähän. Williamin viimeinen ajatus on, että hän on valinnut väärin. Hän näkee verta, ja hänen tietoisuutensa irtautuu ruumiista. Sitten hän näkee valkean valon.
Seuraavaksi Roger kokee olevansa saksalainen SS-upseeri, joka toisten upseerien kanssa päättelee, että Saksa häviää sodan. Upseerit kokoontuvat Berliiniin ja suunnittelevat tappavansa Hitlerin pommilla. Mutta suunnitelma joutuu ilmiantajan tietoon. Pidättäjät ryntäävät Kurt Heinemannin työhuoneeseen, pahoinpitelevät häntä kiväärinperillä, murtavat hänen selkärankansa ja raahaavat hänet vankilaan, jossa hänet hirtetään rautalankaan ja valokuvataan - toisille varoitukseksi. Kurt oli valinnut väärin - liittynyt salaliittoon jossa oli liian paljon väkeä. Hypnoosityöskentely jatkui: elämä elämän jälkeen, väärä, tuhoisa valinta toisensa jälkeen. Sitten Roger palasi nykypäivään. Fiore antoi hänelle tehtäväksi miettiä kaiken koetun vaikutusyhteyksiä nykyiseen elämään. - Kahden viikon kuluttua Roger tuli vastaanotolle leveästi hymyillen ja heilutellen kahta kirjoittamaansa liuskaa. "Mutta ensiksi minä haluan kertoa Teille, että olen näiden kahden viikon aikana tehnyt muutamia jättiläismäisiä ratkaisuja!"
Paavi Innocentiuksen palkkasoturi
Brittiläinen Roger J. Woolger opiskeli Oxfordissa käyttäytymispsykologiaa ja analyyttistä filosofiaa ja suoritti tutkinnot, mutta oli saanut kurkkuaan myöten tarpeekseen tilastoista ja rottien käyttäytymisestä. Karl Gustav Jungin analyyttinen terapia, jota hän sittemmin opiskeli Zürichissä, oli hänelle innostava ja vapauttava löytö. Woolger ryhtyi harjoittamaan jungilaista analyyttistä psykoterapiaa. - Vuonna 1971 lehden Journal of the Society of Psychical Research toimittaja pyysi kriittiseksi tuntemaansa Woolgeria kirjoittamaan arvostelun psykiatri Arthur Guirdhamin edellisvuonna ilmestyneestä kirjasta The Cathars and Reincarnation. Guirdham kertoo siinä, miten hänen vastaanotolleen tuli nainen, jota vaivasivat unet tulipaloista ja joukkomurhista. Ne alkoivat yhä selvemmin viitata 1200-luvun alussa Etelä-Ranskan Languedocin kataareja eli albigensseja vastaan suunnattuun paavilliseen ristiretkeen, jonka aikana noin puoli miljoonaa eteläranskalaista murhattiin tai paloi kuoliaiksi. Mutta ennen pitkää myös Guirdham itse ja useat muut alkoivat saada näitä unia ja näkyjä, ja heistä alkoi tuntua siltä että heidän kohtalonsa olivat siellä punoutuneet yhteen ja että he kaikki olivat saaneet surmansa kataareina. Jotkut vierailivatkin Montségurin vuorella ja saivat siellä selittämättömän kaameita kokemuksia. Woolger kirjoitti kritiikkinsä ja tulkitsi kollegansa kokemukset psykiatrin ja tämän naispotilaan väliseksi transferenssiksi ja vastatransferenssiksi - eli arkikielellä sanottuna tunnesotkuksi.
Woolger muutti pian Yhdysvaltojen Vermontiin, johon oli esitelmävierailullaan mieltynyt, ja jatkoi terapiatyötään siellä. Vuonna 1979 muuan hänen kollegansa ehdotti, että järjestettäisiin maaseudulla kokeileva ryhmä, jossa ohjattaisiin toinen toistaan aikaisempiin elämiin. Woolger ei tietenkään uskonut eläneensä muuta elämää kuin käsillä olevaa, mutta vastasi, että miksipä ei. Vuorollaan Woolgerkin sitten meni regressioon. Hän koki olevansa italialainen palkkasoturi, joka oli paavin armeijassa marssilla kukistamaan Languedocin inhottavia kerettiläisiä. Tämä paavi Innocentius III:n raaka palkkasoturi otti sitten uutterasti osaa siihen uskonnolliseen kansanmurhaan, jossa monien kaupunkien väki hakattiin kappaleiksi ja poltettiin tulella. Lopulta palkkasoturi sai tarpeekseen, karkasi vastapuolelle mutta joutui kiinni ja sai itsekin kuolla roviolla. Takautuma oli Woolgerille niin raskas, vastenmielinen ja inhottava, että hänen täytyi työstää sitä myöhemmin vielä kolme kertaa. Inho jäi jäljelle. Woolgerin kokema tulen pelko, johon aikaisempi terapia ei ollut vaikuttanut mitään, sekä kirkon ja sotaväen vierastaminen saivat kaikki luontevan selityksensä. Sanomattakin on selvää, että myös hänen psykoanalyyttinen viitekehyksensä koki jonkinlaisen avartumisen.
Woolger ei käytä hypnoosia, vaan Nethertonin kehittämää metodia, traumalinjaa. Menetelmänä on, että potilas kohdistaa huomionsa häntä vaivaavaan kielteiseen tunteeseen tai aistimukseen. Kielteinen tunne on ehkä jo haastattelun aikana saanut sanallisen ilmaisun, joka toistuu toistumistaan, esimerkiksi "Olen yrittänyt kaikkea!" Tätä tyypillistä kielteistä sanontaa, postulaattia, tunnevoimaisesti toistamalla potilas takautuu varhaisempaan traumaattiseen tilanteeseen. Myös aistimus voi toimia porttina. Terapeutti kehottaa potilasta kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Jos se on esim. kipu, potilas saattaa sanoa: "On aivan kuin jokin terävä tunkeutuisi oikeasta silmästäni pääni lävitse..." ja takautuu tilanteeseen jossa nuoli lävistää hänen silmänsä. Jos hän taas kuvaa: "On kuin oikeaa kättäni riuhdottaisiin ja väännettäisiin sivulle..." hän kenties takautuu tilanteeseen jossa riuhtoja onkin sirkusareenan leijona. Esimerkit ovat Woolgerin, joka on terapiatyöstään julkaissut kirjan Other Lives, Other Selves (1987).
Millaisiin ongelmiin aikaisempien elämien terapia sitten tuo avun? Seuraamme lähinnä Woolgerin luetteloa: hylkäyksen pelko, depressio, voimattomuuden tuntu, fobiat, sadomasokismi, syyllisyydentunnot, anoreksia, bulimia, liikalihavuus, väkivaltaisuus, perheristiriidat, oidipaalinen dynamiikka, seksuaaliset vaikeudet kuten frigiditeetti ja impotenssi, monenlaiset aviolliset vaikeudet, eräät fyysiset vaivat, mm. allergiat. Aikaisempien elämien terapeuttien mukaan terapian onnistumisen ehto ei missään tapauksessa ole, että potilas omaksuu uskon jälleensyntymiseen.
Woolgerin praktiikasta tulkoon tässä vielä esiin arvostetun osteopaatin ja parantajan Solin tapaus. Se valaisee sekä aistimuksen että postulaatin käyttöä portteina takautumaan ja traumaattiseen kokemukseen. Sol oli aina pitänyt hyvää huolta myös omasta terveydestään, mutta ei ollut koskaan voinut mitään poskionteloidensa krooniselle tulehdukselle. Hänen välitön aiheensa tulla vastaanotolle oli kuitenkin se, että käydessään Jerusalemissa hän oli Itkumuurin luona kokenut rajun ja selittämättömän itkukohtauksen. Koska Woolger ei havainnut Solin puheesta mitään postulaattia, hän vain kehotti Solia keskittämään huomionsa tukkoiseen nenänseutuunsa ja siirtymään siihen tilanteeseen, josta vaiva oli peräisin. Silloin Sol koki olevansa polvihousuinen yhdeksänvuotias poika, nykyisessä elämässään poikaleirillä Michiganissa, kulkemassa pitkin märkää metsäpolkua. Sol oli pudonnut puroon. Hän oli märkä, viluinen ja onneton. "Sano mitä tunnet", kehotti Woolger. Sol alkoi valittaa: "Tahdon mennä kotiin! Minun on niin kylmä! En koskaan näe häntä enää!" "Ketä et näe?" "Äitiä! Äiti ja isä lähettivät minut tänne, koska hän ei jaksa hoitaa minua. Hän voi kuolla! Minä en koskaan näe häntä enää!" Leirillä Sol yritti näyttää reippaalta eikä ilmaissut kenellekään tuskaansa ja itkuaan. Se painui hänen sisimpäänsä, poskionteloihin.
Mutta nyt Woolger oli löytänyt Solin postulaatin. Hänen ohjaamanaan Sol sai toistaa yhä uudestaan: "Minä en koskaan näe häntä enää! Minä en koskaan näe häntä enää!" Taas hänen kyyneleensä alkoivat virrata, vielä syvemmältä nousevat. "He veivät hänet! Minä en koskaan näe häntä enää! Me olisimme voineet tehdä jotakin! Me jätimme hänet!" Sol kokee olevansa roomalainen, joka oli tullut virkamatkalle Jerusalemiin ja kuullut Jeesuksen puhuvan kansalle. Mies oli sydänjuuriaan myöten viehättynyt Jeesuksen sanomasta ja hankki Jerusalemista vaatimattoman toimen voidakseen jäädä hänen lähelleen. Mutta nyt Jeesusta vietiin teloitettavaksi. "Minä en koskaan näe häntä enää!" Järisyttävän vaikutuksen roomalaiseen oli tehnyt se, että hän eräänä päivänä oli nähnyt Jeesuksen parantavan jonkun sairaan. Kyyneltensä lomasta Sol sopersi: "Se avasi minussa jotakin syvältä! Me voimme oppia parantamaan, jos me vain uskomme ja rakastamme!" Koettuaan Woolgerin vastaanottohuoneessa väkevän katarsiksen, sisäisen puhdistuksen, Sol palasi regressiosta. Hän oli löytänyt elinikäisen parantajankutsumuksensa syvät henkiset juuret.
Aronda hukkui hyökyaaltoon
Miamin yliopistosairaalan psykiatrisen osaston ylilääkärin Brian Weissin vastaanotolle tuli vuonna 1980 samassa sairaalassa laboranttina työskentelevä nuori nainen. Catherinea olivat koko hänen elämänsä ajan ahdistaneet monenlaiset pelot. Hän pelkäsi vettä, pelkäsi tukehtumista, pelkäsi lentämistä ja pelkäsi pimeää. Usein hän valvoi yöllä tuntikausia ennen kuin vaipui levottomaan, katkonaiseen uneen. Weiss ryhtyi hoitamaan Catherinea tavanomaisilla psykiatrisilla menetelmillä, mutta puolentoista vuoden aikana tämän tila ei lainkaan helpottunut. Lopulta Weiss päätti käyttää hypnoosia ja kehotti hypnoosissa olevaa Catherinea siirtymään siihen aikaan, jolloin hänen ahdistustaipumuksensa oli saanut alkunsa.
Catherine alkoi puhua: "Näen valkoiset portaat, jotka johtavat ylös suureen, valkoiseen rakennukseen. Siinä on pylväitä. Minulla on pitkä mekko. Hiukseni ovat vaaleat, palmikoidut. Nimeni on Aronda. Rakennuksen edustalla on kauppatori." Weiss kuvasi myöhemmin kirjassaan kokemustaan: "Hätkähdin. Vatsaani väänteli. Huone tuntui kylmältä." Hän kehotti kuitenkin potilastaan siirtymään ajassa eteenpäin kuolemansa hetkeen. Catherine puhui: "Tulee suuria aaltoja, jotka katkovat puita. Emme pääse pakoon. Vesi on kylmää. Yritän pelastaa lapseni, mutta en voi. Puristan häntä sylissäni, mutta minä hukun. Vesi tukahduttaa minut. en voi hengittää." Weiss oli syvästi hämmentynyt. Jälleensyntyminen ei ollut koskaan kiinnostanut häntä, mutta outo terapiatyöskentely sai hänet tutustumaan asiaan kirjoista.
Catherine saapui seuraavalle vastaanotolle ja kertoi ilosta säteilevänä Weissille, että häntä koko hänen ikänsä vaivannut hukkumisen pelko oli hävinnyt. Hypnoositerapiaa jatkettiin, ja potilas takautui muinaiseen elämään toisensa jälkeen. Hän tutustui uudelleen myös Arondan vaiheisiin ja koki työskentelevänsä huoneessa, jossa kuolleiden ruumiit pantiin suolaveteen likoamaan 30 päiväksi, minkä jälkeen niistä poistettiin sisälmykset ja ne käärittiin liinoihin. Catherine oli takautunut muinaiseen Egyptiin. Lukuisten tällaisten työskentelyjen jälkeen Catherine oli vapautunut peloistaan ja oli onnellisempi kuin mitä olisi koskaan osannut kuvitellakaan. Terapia oli päättynyt, eikä Catherine enää tuntenut tarvetta takautua aikaisempiin elämiinsä.
Myös ylilääkäri Brian Weiss oli saanut lähtemättömät vaikutteet. Kirjassaan Many Lives, Many Masters (1988) Weiss tunnustaa epäröineensä neljän vuoden ajan kokemustensa julkistamista, koska pelkäsi menettävänsä arvostuksensa psykiatrina. Pelko oli turha. Hän sai lisää potilaita.
Löysin verkosta Brian Weissin haastattelun. Toimittaja kysyi Weissiltä: "Onko Teillä ollut potilaita, jotka takautuneina aikaisempaan elämäänsä ovat saneet sellaista yksityiskohtaista ja teknistä tietoa, jota heillä ei aikaisemmin ollut nykyisessä elämässään?" Brian Weiss vastasi: "Näin käy useinkin. Eräs tapaus, joka sattui toht. Jarmonille, on parhaita. Jarmonin potilas oli juutalainen nainen, iältään kolmissakymmenissä, joka oli tullut hänen hypnoterapiaansa oppiakseen hallitsemaan lihomistaan. Jarmon ei uskonut mihinkään aikaisempiin elämiin, mutta työskentely naisen paino-ongelman parissa toi aikaisemmat elämät spontaanisti hänen eteensä. Tämä oli siis hänen ensimmäinen kokemuksensa.
Jarmonin hypnoositerapian kuluessa nainen sai aivan uuden oireen. Hänen kuukautisensa keskeytyivät, hän alkoi kokea alavatsassaan liikaherkkyyttä ja alkoi ahdistua. Hän alkoi pelätä että hänellä on ektooppinen raskaustila. Tämä merkitsee sikiön kehittymistä munatorvessa, jonka murtumavaaran takia se on vaarallinen tila. Jarmon ohjasi naisen gynekologille, mutta tämän tekemä tutkimus oli negatiivinen. Niinpä nainen jatkoi terapiaansa Jarmonin luona, joka alkoi nyt työstää naisen ahdistustaipumusta. Jarmon sanoi naiselle: "Siirry siihen aikaan, jolloin oireesi alkoivat." Silloin potilas koki olevansa nainen, joka oli ollut viisi kuukautta raskaana. Raskaus oli ektooppinen. Elettiin keskiaikaa. Tuossa elämässään nainen oli katolilainen. Pappi ei sallinut hänelle aborttia eikä leikkausta, ja nainen kuoli. Juuri ennen kuolemaansa nainen luki papille sana sanalta katolisen synnintunnustuksen kaavan, jonka katolilaiset lukevat päästäkseen osalliseksi syntien anteeksiannosta. Mutta Jarmonin asiakas, joka oli juutalainen, ei ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta synnintunnustuksen kaavasta. Toht. Jarmonille, joka oli katolilainen, se oli tuttu. Tällaisia kokemuksia saadaan psykoterapiassa jatkuvasti, Weiss sanoi, mutta sehän ei kelpaa todisteeksi, koska aina voidaan sanoa, että henkilö oli voinut joskus lukea nuo sanat koulussa, lukenut sen jostakin kirjasta tai kuullut sen ulkomailla.
Olen esitellyt edellä, miten neljä psykoterapeuttia, Edith Fiore, Roger Woolger, Brian Weiss ja tämän työtoveri toht. Jarmon kohtasivat terapeuttisessa työssään traumoja, joiden alkuperä oli paljon varhaisempi kuin potilaan lapsuuden kokemukset tai syntymä. Vammauttava kokemus näytti syntyneen satoja, jopa tuhansia vuosia ennen ja tilanteessa, jota ei voitu sijoittaa potilaan elämäkerran puitteisiin. Traumaattisia ovat ylivoimaisen tuskalliset kokemukset, joita emme ole voineet jäsentää olemukseemme emmekä jättää huomiotta. Tunteet ovat polttaneet meitä niin syvälle, että emme ole voineet päästä niistä irti, mutta samalla ne ovat olleet niin hirveitä, että emme ole voineet omaksua niitä, liittää ja integroida niitä elämäämme ja minäkuvaamme. Näin niistä on tullut sulattamattomia kokemuksia, joilla on suuri psyykkinen massa. Ne eivät ole siirtyneet normaaliin muistiimme, vaan elävät jossakin syvällä omaa elämäänsä.
Traumat ovat tavallisesti sulamattomia ja torjuttuja, koska alkuperäinen kokemus on ollut sietämätön: terrori, kidutus, inkvisitio, noitavaino, keskitysleiri. Mutta myös vähemmän kauheat tilanteet voivat lyödä traumoja, milloin kohde ei kykene sopeutumaan niihin. Äkillinen kuolema, mieltä hämmentävä luulo tai jokin kieroutunut kielto voivat estää sen. Seurauksena on joko käsityskyvyn lamaannus, väärinkäsittäminen tai kyvyttömyys käsittää mitään. Jotkut väärinkäsitykset olemme oppineet toisilta, jotkut taas muodostaneet itse: olemme vannoneet valan. Näin syntyy postulaatti, uskomus, joka estää meitä oivaltamasta, liittämästä vammaa osaksi kokemustamme. Olemme muodostaneet väärän tulkinnan tai olemme hämmingissä, ilman mitään tulkintaa - tai olemme muodostaneet postulaatin, jäykän tulkinnan, joka estää meitä kohtaamasta uusia tilanteita luovasti ja joustavasti (Hans TenDam: Exploring Reincarnation).
Luolaluostarin munkin viimeinen leposija
Edellä mainitsemani psykoterapeutti Stanislav Grof, yksi transpersoonallisen psykologian kehittäjistä, koki hänkin uransa alkupuolella aikaisemman elämän traumaattisen muiston, joka hänen onnistui vasta vuosikymmentä myöhemmin selvittää Yhdysvalloissa Joan Grantin ja Dennys Kelseyn ohjauksessa. Vuonna 1961, työskennellessään vielä Prahassa, Grof otti osaa Moskovaan, Leningradiin ja Kiovaan suuntautuneeseen ryhmämatkaan. Häntä kiinnosti tavattomasti päästä tutustumaan Kiovan lähellä sijaitsevaan Petšorskaja Lavra nimiseen luolaluostariin, jossa käynti ei kuitenkaan sisältynyt vierailuohjelmaan. Uhmaten Inturistin oppaan kieltoa Grof, joka puhui venäjää sujuvasti, otti taksin ja tutustui luolaluostariin omin päin. Hän kulki vuoren sisään louhittujen kiemurtelevien katakombien käytävissä ja oli yllättynyt siitä, että tiesi edeltäpäin mitä kussakin paikassa oli odotettavissa. Satojen vuosien aikana haudattujen munkkien muumioituneet ruumiit lepäsivät molemmilla puolilla kädet liitettyinä rukousasentoon. Äkkiä Grof näki muumion, jonka kädet olivat käyristyneet niin pahoin, että niitä ei ollut voitu asettaa tavanomaiseen rukousasentoon. Hänen olemuksensa syvyydestä nousi väkevä tunne, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan ennen ollut kokenut. Hänen palattuaan Prahaan muumion näkemisen herättämä elämys askarrutti häntä vielä pitkän aikaa, mutta vähitellen psykoterapeuttinen tutkimustyö painoi sen taustalle.
Vuosia myöhemmin Grof siirtyi Yhdysvaltoihin, jossa hän työskenteli Marylandin psykiatrisessa tutkimuslaitoksessa Baltimoressa. Laitoksen johtaja kutsui psykiatri Dennys Kelseyn ja tämän vaimon Joan Grantin laitokseen neljän viikon ajaksi, ja myös henkilökunnalla oli mahdollisuus terapiatyöskentelyyn vieraiden ohjauksessa. Stanislav Grof käytti tilaisuutta hyväkseen ja halusi työskennellä selvittääkseen ristiriidan, jonka hän koki viehtymystensä välillä, aistillisten virikkeittensä ja toisaalta halunsa omistautua täysin henkisille harjoituksille. Dennys Kelsey hypnotisoi Grofin ja kehotti tätä siirtymään siihen tilanteeseen, jossa tämä ristiriita on syntynyt. Grof koki silloin olevansa nuori poika, joka puistosta käsin näki edessään palatsimaisen rakennuksen, kotinsa. Sen parvekkeella istui hänen isoäitinsä, jota kohtaan poika tunsi lämpöä ja rakkautta. Sitten ympäristö vaihtui. Poika seisoi pajassa ja seurasi vantteran sepän työskentelyä. Tämä takoi moukarillaan hehkuvaa rautaa. Äkkiä poika tunsi kasvoissaan polttavan tuskan. Raudasta oli lentänyt kuuma sirpale, joka turmeli hänen kasvonsa rujoiksi. Nuori mies tajusi pian, että hänen harras toiveensa löytää joskus oma rakas vaimo ja perustaa perhe ei koskaan toteutuisi. Hän päätti omistautua munkin hengelliselle kutsumukselle ja päätti lopulta päivänsä Petšorskaja Lavran suurluostarissa. Sen katakombiin hänet haudattiin, mutta rujoja käsiä ei haudattaessa saatu väännetyksi rukousasentoon. Stanislav Grofin valtasi tuska, kiukku ja itsesääli. Hän nyyhkytti. Joan Grant alkoi hieroa hänen käsiään, jotka vähitellen pehmenivät rentouteen. Joan liitti ne rukousasentoon, johon munkin käsiä ei ollut saatu tätä haudattaessa. Voimakas tunne, että oli kokenut syvän parantumisen, valtasi nuoren psykoterapeutin. Kirjassaan The Holotropic Mind hän kirjoittaa, ettei ole koskaan sen jälkeen kokenut ristiriitaa joka oli työskentelyn aiheena.
Ennakkoluuloton tietoisuustutkimus saa tehtäviä
Stanislav Grof on pitänyt Chicagossa Noeettisten tieteiden konferenssissa esitelmän aiheesta Alternative Cosmologies and Altered States. Esitelmän jälkipuolella hän käsitteli aikaisempien elämien muistumien ja niihin kohdistuvan psykoterapian asemaa ja suhdetta akateemisen tieteen valtavirtaan. Selostan seuraavassa hänen verkossa julkaistua tekstiään sitä jonkin verran lyhentäen.
Tutkiessamme ongelmaa, jatkuuko ihmisen tietoisuus kuoleman jälkeen, tietty transpersoonallisten kokemusten tyyppi on hyvin tärkeä. Kokija muistaa elämysvoimaisesti, jopa aivan kuin uudelleen eläen, tapahtumia jotka onkin koettu aikaisempina historiallisina aikakausina ja vieraissa maissa. Koska tällaisia kokemuksia on saatu runsaasti eri aikakausina ja varsin monissa osissa maailmaa, ne ilmeisesti edustavat hyvin tärkeää kulttuurista ilmiöryhmää. Ne tuovat myös tärkeistä näkökulmia siihen, miten me ymmärrämme tietoisuuden, psyyken ja ihmisolentojen olemuksen, samoin myös psykiatrian, psykologian ja psykoterapian teoriaan ja käytännön harjoittamiseen.
Hinduille ja buddhalaisille, mutta myös avoimesti havainnoiville ja asiantunteville tietoisuustutkijoille on selvää, että jälleensyntyminen ei ole mikään uskon kohde, vaan kokemusperäinen tieto, joka pohjautuu joukkoon erilaisia kokemuksia ja tehtyjä havaintoja. Christopher Bache on osoittanut, että tältä alueelta saatu kokemusaineisto on hyvin erikoislaatuinen ja rikas. On ehdottoman välttämätöntä, että kerättyä kokemusaineistoa tutkitaan huolellisesti, ennen kuin tältä alalta voidaan tehdä mitään luotettavia johtopäätöksiä. Kuten jäljempänä tulee esiin, jälleensyntymistä koskevilla käsityksillä on hyvin voimakas eettinen vaikutus ihmisen elämään ja meidän suhteeseemme maailmaan.
Spontaaneja, elämysvoimaisia aikaisempien elämien muistumia koetaan useimmiten muuntuneissa tietoisuuden tiloissa. Ne ovat joskus henkisen kasvukriisin kokemuksia, mutta niitä voidaan kokea eri asteisina myös tavallisissa tietoisuuden tiloissa ja arkisen elämän keskellä. Akateeminen psykiatria ja yleiset persoonallisuusteoriat kuitenkin olettavat, että elämänjuoksumme on ainutkertainen. Perinnettään noudattavat tieteenharjoittajat kyllä tietävät, että ihmiset saavat aikaisempien elämien muistumia, mutta he pitävät niitä kysymystä enempää pohtimatta vaikean psykopatologian oireina.
Aikaisempien elämien muistumia voidaan myös kokea sellaisten varsin monenlaisten harjoitusten yhteydessä, jotka avaavat tien psyyken syvempiin tasoihin. Niitä ovat meditaatio, hypnoosi, psykedeeliset aineet, aistimuseristystilat, bioenerginen työskentely sekä erilaiset voimakkaisiin kokemuksiin ohjaavat psykoterapiat kuten primaali, rebirthing ja holotrooppinen hengitystyöskentely. Niitä koetaan usein spontaanisti terapiatyöskentelyissä silloinkin, kun ohjaaja ei niihin lainkaan pyri eikä kaikissa tapauksissa pidä niitä edes mahdollisinakaan ja kokee ne hämmentävinä. Aikaisempien elämien muistumat eivät ole lainkaan riippuvaisia kokijan aikaisemmasta filosofisesta ja uskonnollisesta uskomusjärjestelmästä. Aikaisempien elämien kokemukset näyttävät olevan jatkumossa kokijan nuoruuden, lapsuuden, varhaislapsuuden, syntymän ja prenataalisen kehityskauden tarkkojen ja todennettavissa olevien muistojen kanssa.
Vahvat syyt viittaavat siihen, että aikaisempien elämien kokemukset ovat aivan omalaatuisiaan aitoja ilmiöitä. Koska ne voivat välittää tärkeitä oivalluksia ja niiden terapeuttinen vaikutus voi olla merkittävä, niillä on tärkeä merkitys psykologialle ja psykoterapialle .
1. Aikaisempien elämien kokemukset tuntuvat kokijasta ehdottoman todenmukaisilta ja aidoilta ja usein antavat täsmällistä tietoa historian eri aikakausista, kulttuureista ja sellaisistakin historiallisista tapahtumista, joista kokija ei ollut voinut saada tietoja tavanomaista tietä.
2. Joissakin tapauksissa näiden muistumien paikkansapitävyys voidaan todentaa objektiivisesti, joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti.
3. Muistumat liittyvät usein erilaisten emotionaalisten, psykosomaattisten ja henkilösuhteisiin liittyvien vaikeuksien aiheuttamiin tunnevammoihin. Ei näytä olevan suurtakaan eroa, liittyvätkö nämä traumaattiset vaikutukset muinaisessa Egyptissä, kansallissosialistisessa Saksassa, prenataalisessa kehitysvaiheessa, syntymäkokemuksessa vai nykyisen elämän lapsuudessa koettuihin tapahtumiin.
4. Aikaisempien elämien kokemusten muistiin palautumisella on hyvin voimakas psykoterapeuttinen vaikutus, tuntuvampi kuin nykyisen elämän kokemusten muistamisella.
5. Ne liittyvät usein selittämättömällä tavalla mielekkäisiin synkronisuuksiin.
Näiden muistumien todentamisen kriteerit ovat samoja kuin muistumien, jotka koskevat vaikkapa viime vuonna koettuja tapahtumia. On syytä merkitä muistiin joukko konkreettisia muistumia ja hankkia sitten ainakin muutamille niistä riippumattomat todisteet. On selvää, että aikaisempien elämien muistumien todentaminen on vaikeampaa kuin viimeaikaisten. Olen kuitenkin voinut havainnoida ja saattaa julkisuuteen useitakin merkittäviä tapauksia, joissa riippumaton historiallinen tutkimus on voinut todentaa tällaisten kokemusten hyvin epätavallisiakin yksityiskohtia.
Tässä esitelmässä käsittelemäni tutkimus, joka koskee kuoleman psykologisia, filosofisia ja henkisiä ulottuvuuksia, tarjoaa hyvin tärkeitä käytännöllisiä ja teoreettisia tutkimustehtäviä. Ne havainnot ja kokemukset, joita olen esitellyt, eivät varmaankaan merkitse, että olisi saatu yksiselitteiset todisteet siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Yksi johtopäätös näyttää kuitenkin olevan selvä: yksikään niistä tulkinnoista, jotka voidaan saada kyseisen havaintoaineiston huolellisen analyysin perusteella, ei ole yhdistettävissä länsimaisen materialistisen tieteen newtonilais-kartesiolaiseen paradigmaan.
Tämän aineiston systemaattinen tutkiminen ja ennakkoluuloista vapaa arviointi johtaa välttämättä tietoisuuden luonteen, sen osuuteen kaikkeuden universaalin järjestelmän puitteissa ja myös tietoisuuden ja aineen, erityisesti myös aivojen, keskinäisen suhteen täysin uudenlaiseen käsittämiseen. Akateeminen keskilinjan tiede on usein jopa aggressiivisesti ja arvovaltaansa korostaen puolustanut omaa metafyysistä olettamustaan, jonka mukaan ihmisen tietoisuus on aivojen neurofysiologisten prosessien tuotetta ja sijaitsee yksinomaan pääkallon sisällä. Tämä käsitys, jonka se on perinyt 1600-luvun filosofialta ja luonnontieteeltä, on näihin asti pitänyt sen piittaamattomana niistä viimeaikaisista löydöistä, joita on tehty transpersoonallisen psykologian, tietoisuustutkimuksen useiden alueiden sekä kvanttifysiikan piirissä. Tällaista käsitystä on mahdollista pitää yllä vain torjumalla systemaattisesti suurta määrää useilta eri tutkimusaloilta tulevia havaintotuloksia. Tällainen strategia on kyllä luonteenomainen fundamentalistisille uskonnollisille liikkeille, mutta tieteen piirissä sillä ei tulisi olla mitään sijaa.
Grof jatkaa: Teoreettisen merkityksensä lisäksi tässä esityksessäni käsittelemilläni aiheilla on myös mitä suurin käytännöllinen merkitys. Olen käsitellyt muissa julkaisuissani kuoleman merkitystä psykiatrialle, psykologialle ja psykoterapialle. Meidän tähänastiset kohtaamisemme kuoleman kanssa - kun henkemme on ollut uhattuna elämämme eri vaiheissa, syntyessämme ja prenataalisen kehityskautemme aikana - ovat urautuneet syvälle piilotajuntaamme. Tämän ohella kuoleman motiivilla on tärkeä osansa ihmisen psyyken transpersoonallisella alueella voimakkaan arkkityyppisen ja karmisen aineksen muodossa. Kaikilla näillä alueilla kuoleman teemalla on voimakas osuutensa emotionaalisten ja psykosomaattisten häiriöiden kehittymiseen. Toisaalta tämän aineksen kohtaaminen ja oman kuolemanpelon selvittäminen johtaa paranemiseen, persoonallisuuden myönteiseen uudistumiseen ja tietoisuuden kehittymiseen. Kuten mainitsin muinaisten kuoleman ja eloonheräämisen mysteerien yhteydessä, tämä "kuoleman kokeminen ennen kuolemaa" vaikuttaa syvästi elämänlaatuun ja siihen pohjimmaiseen elämänotteeseen, jonka ihminen omaksuu. Se vähentää irrationaalisia viettejä ja voimistaa kykyä elää nykyhetkeä ja nauttia elämän yksinkertaisista iloista. Kuolemanpelosta vapautuminen vaikuttaa myös, että kokija avautuu voimakkaasti universaalille ja avaralle hengellisyydelle. Tämä koetaan usein, kun ihminen kohtaa kuoleman läheisyyden konkreettisesti kuolemanläheiskokemuksessa, mutta usein myös psykologisella tasolla meditaatiossa, kokemuksellisessa psykoterapiassa ja myös spontaanin henkisen kasvukriisin kokemuksessa.
Teksti liittyy esitelmään Luonnonfilosofian seuran kokouksessa 18.9.2003.