Olemmeko me jo sikiöinä ja syntyessämme saaneet sekä onnellisia mutta myös vammauttavia kokemuksia? Sigmund Freudin oppilas ja Wienin psykoanalyyttisen yhteisön jäsen Otto Rank esitti teoksessaan Das Geburtstrauma vuonna 1923, että me olemme jo sikiöinä tietoisia olentoja. Me koemme syntymämme hyvin vammauttavana, ja monet neuroosit ovat syntymätrauman aiheuttamia. Rankin mielestä tämä vamma, jonka hänen silloisen käsityksensä mukaan aiheuttaa pelkästään lapsen joutuminen eroon äidistä, olisi joskus tulevaisuudessa mahdollista uudelleenelää ja parantaa terapeuttisen "kätilön" ohjauksessa.

Rankin teoria aluksi kiinnosti Freudia, mutta länsimaisen hoitokulttuurimme onnettomuudeksi hän jo vuonna 1924 torjui sen – koska syntymätrauma uhkasi hänen mieliajatustensa oidipuskompleksin ja isänmurhateorian asemaa neuroosien varhaisimpana lähteenä (Peter Gay: Freud, ss. 577-583; Ronald W. Clark: Freud, ss. 450-457). Kriisin kärjistyttyä Freud ryhtyi jopa "psykoanalysoimaan" Rankia ja sovelsi tähän isänmurhateoriaansa (Peter Gay, s. 586). Rankin teoria joutui Freudille uskollisen koulukunnan piirissä epäsuosioon. Freudilaiset psykoanalyytikot torjuvat edelleenkin syntymätrauman. Siksi sen parantamisesta ei voi olla puhettakaan. Primaali-integraatiossa työskentelijän saamat kokemukset ja tavoittamat tilanteet eräs psykoanalyytikko selitti minulle muutamia vuosia sitten ohjaajan suggeroimiksi. Myös filosofinen perinteemme on samaa mieltä: monet pitävät ehdottomasti kiinni filosofi John Locken (1632-1704) järjestelmänsä keskeiseksi perusolettamukseksi valinneesta käsityksestä, jonka mukaan syntyvä lapsi on tabula rasa, tyhjä taulu, joka ei voi kokea eikä muistaa mitään.

John Lockesta piittaamatta syntyvät lapset kuitenkin kokivat ja muistivat. Lastenpsykiatri Donald Winnicott huomasi, että kauan kestäneen ja vaikean syntymän kokeneet lapset tunsivat voimakasta ahdistusta ja vaikuttivat jopa paranoideilta. Winnicott antoi vauvojen ryömiä useita kertoja lääkärintakkinsa ja jalkojensa muodostaman ahtaan kanavan läpi ja sillä tavoin toistaa ja kuluttaa pois syntymätraumaansa. Hän julkaisi kokemuksistaan kirjan Birth Memories, Birth Trauma, and Anxiety.

Myös Otto Rankin potilas ja myöhempi oppilas Nandor Fodor jatkoi työtä ja julkaisi tutkimuksensa Search for the Beloved syntymätraumasta vuonna 1949. Fodor päätteli unitutkimustensa perusteella, että monenlaiset tunneongelmat kuten läheisissä ihmissuhteissa koettu ahdistus, hylätyntunne, riippuvuus, fobiat sekä kuoleman, putoamisen ja murskautumisen pelot ovat saaneet alkunsa syntymäkokemuksesta.. Hän toivoi, että joskus kyettäisiin syntymäkokemusta jäljittelemällä tyhjentämään sen aiheuttama, eristyksiin jäänyt tuska, ja kirjoitti: "Taitava syntymätapahtuman uudelleenkokeminen ja syntymän aiheuttaman koettelemuksen simuloiva uudelleeneläminen on menetelmä, jota kasvava sukupolvi aivan epätoivoisesti tarvitsee."

Pian kaksi psykiatria, englantilainen Frank Lake ja tšekki Stanislav Grof löysivät keinot parantaa syntymätraumaa, mutta myös sitä varhaisempia sikiöaikaisia traumoja. Intiassa työskenneltyään lähetyslääkäri Frank Lake ryhtyi lähetysseuransa toimeksiannosta erikoistumaan psykiatriaan ja omaksui lähinnä psykoanalyyttisen, psykodynaamisen teorian psyykkisten vaikeuksien synnystä. Mutta vuonna 1954 hän alkoi hoitaa potilaitaan käyttäen Albert Hofmannin Sandozin laboratoriossa Baselissa kehittämää LSD25:tä, jota Sandoz lähetti näytteiksi eri maiden psykiatrisiin laitoksiin. Kaksi vuotta myöhemmin aloitti Prahan Kaarlen yliopiston psykiatrisessa laitoksessa samanlaisen kokeilevan terapian nuori psykoanalyytikko Stanislav Grof. Hän ryhtyi itsekin koehenkilöksi ja kirjoitti myöhemmin: "Minuun iski säteily, ja tuntui kuin olisin ollut ydinräjähdyksen keskipisteessä....Tietoisuuteni laajeni uskomattomalla nopeudella ja ulottui kosmisiin mittoihin." Osoittautui, että LSD:llä ei ollut, kuten huumeilla, kullekin aineelle tyypillisiä hallusinaatioita aiheuttavia vaikutuksia, vaan tämä psykoaktiivinen aine vain avasi portit niiden kokemusten, joita kunkin potilaan piilotajunnassa oli, nousta tietoisuuteen. Tarkasti mitoitetut, psykoterapeutin ohjaamassa tilanteessa annetut annokset saivat aikaan, että potilaat samastuivat lapsuutensa vammauttaviin tilanteisiin hyvin intensiivisesti. He kokivat uudelleen näitä tilanteita ja purkivat niissä saamiaan tunnevammoja havainnollisesti ja väkevästi. Ensi vaiheessaan LSD-terapia vahvisti psykoanalyysin yleiset psykodynaamiset teoriat, mutta oli psykoanalyysin menetelmiä verrattomasti nopeampi ja tehokkaampi.

Alkuvaiheen jälkeen sekä Frank Laken että Stanislav Grofin potilaat alkoivat uudelleenelää syntymätapahtumaansa liittyviä kokemuksia. Kumpikaan terapeutti ei aluksi ottanut uskoakseen potilaittensa väitteitä, koska neurologit olivat sanoneet, että syntyvän lapsen hermotupet eivät ole vielä myelinoituneet, ja tämä ei siitä syystä voi muistaa mitään. Mutta potilaat kuvailivat edelleen terapeuteilleen, miten he liukuivat synnytyskanavassa, joskus miten napanuora kiertyi heidän kaulansa ympärille ja miten heitä kiskottiin esiin synnytyspihdeillä. Frank Lake sanoi vastustelleensa kahden vuoden ajan johtopäätöstä, että nämä kokemukset olivat todella potilaan muistikuvia tämän syntymätapahtumasta. Lopulta hän sai ajatuksen tarkistaa yksityiskohtia synnytyksessä mukana olleilta. Tiedot täsmäsivät. Lopulta Lake, kuten itse sanoi, "antoi potilaittensa opettaa häntä". Syntymätrauma oli lopultakin todistettu psykoterapeuttisessa työssä.

LSD:n mielivaltainen käyttö teki myöhemmin sen psykoterapeuttisenkin käytön mahdottomaksi. Vuonna 1969 Frank Lake alkoi käyttää sen asemesta tehohengitystä eli hyperventilaatiota, joka on peräisin Wilhelm Reichin ja Alexander Lowenin bioenergisestä terapiasta. Sen ohella hän ryhtyi käyttämään sanallista induktiota, mielikuvamatkaa. Myös Stanislav Grof , joka oli lähtenyt Yhdysvaltoihin juuri ennen Prahan takatalvea, joutui hänkin luopumaan LSD:n käytöstä ja ryhtyi käyttämään tehohengitystä ja terapeuttista kokemusta syventävää musiikkia. Hän julkisti yllättävät löytönsä kirjassaan Realms of the Human Unconscious vuonna 1976. Hän antoi menetelmälleen nimen holonominen integraatio, myöhemmin holotrooppinen hengitystyöskentely. (Grof: Beyond the Brain, 1985; The Adventure of Self-Discovery, 1987; Psychology of the Future, 2000).

Osoittautui, että potilas saattoi nyt itse säädellä kokemuksensa syvyyttä hengityksellään. Ei ollut enää vaaraa, että työskentelijä jäisi LSD:n vaikutuksen hiipuessa esimerkiksi syntymän ahdistavaan puristusvaiheeseen. Tästä lähtien primaalityöskentely on ollut mahdollista myös harjaantuneiden maallikkojen, siis ei-psykiatrien, ohjaamana, kuten jo Rank oli toivonut. Frank Laken unelma oli, että primaalityö leviäisi seurakuntiin keskinäisen kristillisen syväsielunhoidon menetelmänä. Laken perustama Kliinisen teologian yhdistys on kouluttanut tuhansia seurakuntien työntekijöitä ja jäseniä kliinisen sielunhoidon menetelmien käyttäjiksi. Primaali-integraatio alkoi levitä Kliinisen teologian yhdistyksen Nottinghamin keskuksesta Skotlantiin, Irlantiin, Saksaan, Ranskaan, Yhdysvaltoihin, Brasiliaan, Hongkongiin, Suomeen ja Ruotsiin.

Laken kuoltua vuonna 1982 yhdistys antoi periksi kirkon ja psykiatrian primaalityöhön kohdistamalle ahdistuneelle torjunnalle ja luopui siitä. Primaalikokemuksen mainitseminen tuntuu edelleen herättävän joissakin ihmisissä voimakasta mielenkiintoa ja halua saada itse primaalikokemus. Monissa, jopa analyyttisen psykoterapian menetelmiin koulutettujen henkilöiden piirissä, sen mainitseminen herättää vastenmielisyyttä, ahdistusta ja jyrkkää torjuntaa. Stanislav Grof olettaa uudessa kirjassaan Psychology of the Future (s. 31) että tämän oudon torjunnan aiheuttavat heidän omat aktivoituvat traumansa.

Oivallus, että sikiö on omalla transsitietoisuuden tasollaan hyvin tietoinen ja tunteva olento, joka vastaanottaa äidiltään ja ympäristöstään voimakkaita vaikutteita, saa silti yhä enemmän vahvistusta tutkimuksen edistyessä. Tämä tutkimus, jota on tehty 1970-luvulta lähtien, on osoittanut vakuuttavasti, että sikiökauden aikana saadut kokemukset vaikuttavat syvästi persoonallisuuden muodostumiseen ja koko myöhempään elämään. Tutkimusta selostaa toht. Thomas Verny viehättävässä kirjassaan The Secret Life of the Unborn Child (1981).

Thomas Verny perusti Torontossa yhdessä tutkijatovereittensa kanssa vuonna 1983 yhdistyksen Association of Pre- and Perinatal Psychology and Health (APPPAH), jonka tehtävänä on edistää tutkimusta ja tiedotusta. Puheenjohtajana on kauan toiminut ja verkkosivujen toimittajana toimii edelleen professori David Chamberlain PhD, psykologi, joka opettaa prenataalista psykologiaa väitöskirjatason opiskelijoille Santa Barbarassa Kaliforniassa. Hänen artikkeleihinsa viittaan jäljempänä mm. väkivallan sikiöaikaisten juurien yhteydessä. Yhdistyksen verkko-osoite on www.birthpsychology.com.

Ryhdyin vuonna 1975 yhdessä työtoverini koulutussihteerin kanssa, kehittääksemme raamattupiirityön didaktiikkaa, tutkimaan ryhmään kokoontuneiden ihmisten ilmeisen monitasoista viestintää. Osallistuimme psykologi Pehr Charpentierin ohjaamalle transaktioanalyysin peruskurssille. Samaan kurssikokonaisuuteen kuuluvalla psykodraamakurssilla vuonna 1978 työskentely vaikean perhetilanteeni työstämiseksi heitti minut syntymäkokemukseeni. (Palaan tähän jäljempänä kun pyrin havainnollistamaan sitä, mitä nimitämme traumaketjuksi.) Näin oli siis tie viitoitettu Frank Laken seminaareihin vuoden 1979 aikana, ensin Helsingissä kesäkuussa, vuoden lopulla Nottinghamissa. Nottinghamissa saamani kokemus ohjaamisesta myöhään illalla poikkeustilanteessa pakotti minut oivaltamaan, että kykenen ohjaamaan primaalia myös ilman kokeneemman tukea. Primaalityöskentely on siis täysin mahdollista ei-ammattimaisessakin ryhmässä. Tällaisten ryhmien, peer groups, muodostuminen seurakuntiin oli Frank Laken toive.

Jouduin siirtymään asumuseroon vuoden 1980 alkaessa ja muutin toimeni mukana Helsinkiin. Osallistuin muutaman kerran eri paikkakunnilla kokoontuneeseen 'keskinäiseen hahmoterapiaryhmään', kuten sitä nimitimme. Sen jäsenillä oli erilaisia valmiuksia, ja he ohjasivat harjoituksia. Ryhmän kokoontuessa kevättalvella 1981 meni Marja, tuleva vaimoni, avoimella mielikuvamatkalla, Jean Michel Jarren Oxygenen soidessa, syvemmälle kuin kukaan toinen. Hän koki olevansa vesiheinä matalassa rantavedessä. Kun ohjaava luovuusterapeutti ryhtyi sitten ohjaamaan häntä roolinvaihdolla kohtaamaan häntä painostavaa 'mustaa venettä', hän meni spontaanisti primaalikokemukseen tietämättä vielä, mikä se onkaan. Ensiksi hän kohtasi ahdistuksen, joka johtui pelosta jota musta vene symboloi, että hän aiheuttaa pian synnyttyään äidilleen pettymyksen olemalla tyttö. [Sivuhuomautus: minä aiheutin äidilleni aikoinani pettymyksen olemalla poika. Minulle oli jo varattu tyttövauvan vaatteetkin ja nimeksi Raili.] Vanhempien voimakas toive saattaa siis vammauttaa lapsen seksuaalista identiteettiä. On luultavaa, että täälläkin on tänä iltana useita, joiden seksuaalinen identiteetti on tällä tavoin jossain määrin vaurioitunut. Joissakin tapauksissa se on saattanut aiheuttaa aviollisia ristiriitoja.

Avioiduttuamme elokuussa 1981 Marja ja minä ryhdyimme järjestämään kotonamme primaaliviikonloppuja. Ruokakulut tasataan. Halukkaita osanottajia riittää, kun työskentelyynsä tyytyväiset osanottajat suosittelevat osanottoa tuttavilleen. Marja ja minä työskentelimme alkuvuosina paljon myös kahden kesken toisiamme ohjaten. Marjalla on ollut mahdollisuus selvitellä itseään 13 ohjatussa primaalissa, joista hän on löytänyt ja selvittänyt paljon yksityiskohtaisia kokemuksia; oma kuudes työskentelyni oli enää onnellista jokeltelua. Hankittuamme lomapaikan Lopelta vuonna 1993 olemme ryhtyneet työskentelemään siellä. Olemme järjestäneet tähän mennessä 41 viikonloppuryhmää, joissa on ohjattu noin 280 primaalityöskentelyä. Kirkon erikoistuneelle sielunhoidolle olen muutaman kerran yrittänyt tarjota löytöjämme, mutta palaute on kerran, vuonna 1983, ollut jopa monivuotisen psykodynaamisen koulutuksen saaneen viranhaltijan paniikkireaktio. Kirkkomme on joskus hyvin päättäväinen torjuessaan uusia kokemuksia ja uutta tietoa.

Primaali on aktiivinen, tietoinen regressio eli takautuma, jota ohjaaja ja ryhmä avustavat. Viikonloppuryhmissämme työhön käytetään perjantai-ilta ja koko lauantai. Teen jälkeen selostetaan primaalityöskentelyn tärkeimpiä seikkoja, ja aikaisemmin primaalin tehneet kuvaavat ensikertalaisille, millainen heidän oma kokemuksensa on ollut ja mitä he ovat siitä saaneet. Menetelmää havainnollistetaan usein myös kuuntelemalla äänite aikaisemmin tehdystä primaalista. Parin tunnin keskustelu suostuttelee samalla osanottajien piilotajuntaa. Jos ryhmä on suurehko ja halutaan tehdä seitsemän primaalia, ensimmäinen primaali tehdään usein vielä perjantai-iltana. Lauantaina työskennellään useimmiten kahdessa, jopa kolmessa ryhmässä yhtä aikaa.

Työskentelijä kutsuu ohjaajan ja avustajat eri tehtäviin. Ryhmän johtajana on ohjaaja, jonka tehtävänä on olla puheyhteydessä työskentelijään. Hän asettuu selällään tai kyljellään patjalla makaavan työskentelijän pääpuoleen, avustajat tämän ympärille. Työskentelijä voi aluksi sanoa, mitä hän kokemukselta odottaa ja tuoda tietoisuuteensa, kenties mainitakin, jonkin tunne- tai ihmissuhdeongelmansa, jonka hän haluaa kohdata.

Työskentelijä pääsee primaalitakautumaan voimistamalla hengitystään ja ottamalla vastaan sanallisen induktion, jonka tavallisesti ohjaaja antaa. Induktio on mielikuvamatka vedenalaiseen luolaan ja ajassa taaksepäin äidin kohtuun. Käyty keskustelu ja kokemusten vaihto on jo välittänyt ryhmältä sen jäsenille luvan mennä primaalikokemukseen. Kuten tiedämme, lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa vallitsee normi ole ihmisiksi! Tämän normin ryhmä muuttaa kuulumaan: ole sikiöiksi! Työskentelijä saa siis luvan siirtyä tietoisuutensa niille alueille, joilla me tavallisen normipaineen vallitessa tuskin koskaan käymme.

Työskentelytapamme on edelleen varsin lähellä Frank Laken mallia. Emme kuitenkaan enää noudata hänen käytäntöään ohjata induktiolla hedelmöitymiskokemukseen, koska tämä saattaa johtaa varsinkin ensikertalaisen kovin pitkään ja tuskalliseen työskentelyyn. Kosketuksen saamista oman hedelmöitymisen kokemukseen on luultavasti useimpien teidän kuulijoiden mahdoton uskoa – kunnes kenties koette sen itse. Me siis käytämme väljempää induktiota, jota käytettäessä työskentelijä useimmiten aloittaa purkutyönsä sikiökautensa viime vaiheesta. On tietysti toivottavaa, että hän jatkaa töitä, jolloin hänen purkutyönsä etenee vähitellen ajassa taaksepäin. [Stanislav Grofin holotrooppisessa hengitystyöskentelyssä sanallista induktiota ei käytetä lainkaan, vaan työskentelijä avustetaan muuntuneeseen tietoisuuden tilaan hyperventilaatiolla ja musiikilla.] Psykodraamasta olemme omaksuneet roolinvaihdon, useimmiten sikiön ja äidin välillä. Samoin olemme alkaneet käyttää ns. assertiota: työskentelijän löytäessä pilotajuntansa syvyydestä jonkin kielteisen, estävän tekijän ja purkaessa sen kehotamme häntä vahvistamaan saamansa myönteisen oivalluksen toistamalla sen muutaman kerran ääneen, jopa huutamalla. Parhaassa tapauksessa voimme tällä tavoin muuttaa piilotajuntaan painunutta elämänkäsikirjoitustamme. Assertaation voisi suomentaa sanalla jämäköitymiskarjahdus. Erään miehen tällainen oivallus ryhmässämme vuosi sitten tammikuussa oli "Minä olen vapaa!!"

Annettuaan induktion ohjaaja kehottaa työskentelijää hengittämään edelleen syvään ja liittämään uloshengitykseensä neutraalin äänen aaaaaaaaa... Tämä ääni alkaa pian toimia kuin kantoaaltona, ilmaista tunnetta, jonka työskentelijä kohtaa kokemuksensa syvyydessä. Primaloija kohtaa jonkin tunteen ja ilmaisee sen äänellään. Tunne voi olla surua, ankeutta, yksinäisyyttä, hilpeyttä, onnea, kiukkua jne. Tunne vie hänet lähelle jotakin merkittävää kokemusta, johon hän pian sukeltaa ja jota hän työstää ohjaajan opastuksen mukaan. Sen jälkeen hän etenee ajassa eteenpäin ja kohtaa sekä pitkäveteisiä että dramaattisia vaiheita. Ohjaaja täsmentää kokemusta kehottamalla työskentelijää nimeämään tunteen: "Mitä tunnet?" Ohjaaja jatkaa: "Anna tunteen nousta voimakkaaksi!" "Ota se täysillä!" "Anna tunteen täyttää itsesi!" Mikä tahansa tunne onkin, ohjaaja rohkaisee sen pääsyä mahdollisimman voimakkaaseen ilmaisuun.

Työskentelijä kokee usein myös jonkin aistimuksen vartalossaan, raajoissaan tai päässään ja ilmoittaa siitä ohjaajalle. Aistimus voi olla esim. kipua, kylmyyttä, värinää, outoja liikeratoja, kramppeja, puutumusta, kuumottavaa ihottumaa tai kuvotusta. Ohjaaja kehottaa työskentelijää avautumaan aistimukselle mahdollisimman voimakkaasti ja päästämään sen voimakkaaseen ilmaisuun: "Mene aivan sen kivun keskelle, samastu siihen!" "Anna sen voimistua!" Primaloija voi joskus kuvata, miten aistimus ehkä muuttuu ja siirtyy. Jos hän alkaa kakoa ja oksentaa, ohjaaja pyrkii purkamaan oksentamisen kieltävän normin ja kehottaa: "Anna tulla!" "Pois sinusta se paha!" Muovivati kiireesti paikalle.

Ohjaaja siis kehottaa työskentelijää avautumaan sekä tunteille että aistimuksille ja joskus myös ajamaan aistimusta kohti keskusta, napaa, ja siitä ulos. Napakosketusta hoitava avustaja tuntee tällöin ulos lähtevän virtauksen kädessään jonkinlaisena suurjaksoisena, värähtelevänä kielteisenä energiana, joka sitten vähitellen haihtuu hänestä. Frank Lake oletti, että tämä energia on sitä jota vanha lääketiede vielä 1700-luvulle saakka nimitti melankoliaksi eli "mustaksi sapeksi".

Milloin primaloija onnistuu avaamaan ja integroimaan tunteen tai aistimuksen, sen sisältä tai takaa saattaa avautua tilanne, jonka äiti sikiöineen koki. Tilanne on sen laatuinen, että tunne tai aistimus on hyvinkin alkuaan ollut sikiön reaktio siihen. Puutumuksen alta, joka aktivoituu käsissä tai suun ympärillä, nousee tavallisesti sikiön vimmainen kiukku, jota tämä tuntee äitiä ehkä kovakouraisesti kohtelevaa isää kohtaan. Samalla työskentelijä näkee sisäisellä silmällään tilanteen joskus suorastaan yksityiskohtaisen selvästi. Joskus työskentelijä oivaltaa jo primaalin aikana, joskus myöhemmin, mistä jokin häntä koko elinajan vaivannut kielteinen tunne, outo ahdistus tai esimerkiksi isäviha, on peräisin. Vakuuttavan todisteen siitä, että on primaalissa katkonut tuon kielteisen kokemuksen juuria, hän saa huomatessaan primaalin jälkeen, että kielteinen tunne tai ahdistustaipumus on primaalissa heikentynyt tai hävinnyt. Kaikkein tuskallisimpia kokemuksia on, milloin sikiö kokee äidin vihaavan häntä tai yrittävän aborttia. Ryhmän tukemana työskentelijä kykenee kohtaamaan ja selvittämään näinkin tuskallisia vammoja, joita on kapseloitunut syvälle hänen piilotajuntaansa. Abortin yrityksen tyhjentämiseen tarvitaan melko varmasti useita primaaleja. Näyttää siltä, että meihin on rakennettu sellaiset armeliaat sisäiset iskunvaimentimet, että meidän ei tarvitse kohdata kaikkea olemuksessamme piilevää tuskaa kerralla. Jos kaikki tulisi kerralla, meitä jo vietäisiin pillit vinkuen. Voimme nauttia sen teelusikallisittain, niin kuin vahva lääke kuuluukin nauttia.

Pelkkien aistimusten ja tunteiden työstäminen on sekin aivan hyvää työtä. Mutta tilanteen avautuminen on tärkeä kokemus siksi, että työskentelijä kykenee silloin regressiokokemuksessa suuntaamaan ilmaisunsa sen alkuperäiseen kohteeseen ja purkamaan tunteen hyvin perusteellisesti. Ohjaaja voi antaa työskentelijän eteen tyynyn tai sanomalehtipampun ja sanoa: "Isä on tässä! Anna isälle nyt selkään! Anna oikein sikiön kädestä!" Vuosia siten eräs työskentelijä paukutti tyynyä, siis isäänsä, useiden minuuttien ajan ja purki itsestään suuren määrän isävihaansa. Muutamia viikkoja myöhemmin joku huuteli minulle takaani Iso-Roobertinkadulla. Huutaja oli sama nuori nainen. Hän kertoi, että oli työskentelyn jälkeen löytänyt itsestään isäänsä kohtaan lämpimän rakkauden, tunteen jota hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. Tunne oli ilmeisesti ollut siellä koko ajan, mutta se on ollut vihan peitossa.

Tilanteen avautuminen tekee primaloijalle siis mahdolliseksi kumota äidin tai isän antaman käsikirjoituskäskyn ja purkaa oman tuhoisan sikiönpäätöksensä. Hän voi päättää toisin. Tämä merkitsee, että hän korjaa syvälle piilotajuntaansa kirjoitettua elämänkäsikirjoitustaan.

Piilotajuntaamme kirjoitettu elämänkäsikirjoitus on meille kaikille niin keskeinen tekijä, että siinä on syytä vielä viivähtää. Tietyssä mielessä sen keksi Sigmund Freud, jonka isä kuoli lokakuussa 1896. Tämä kokemus näyttää olleen Freudille tärkeä yllyke ryhtyä analysoimaan uniaan ja psykoanalysoimaan siis itseään. Hän selosti kokemuksiaan kirjeitse ystävälleen Wilhelm Fliessille. Freud uskoi löytäneensä syvältä itsestään kuningas Oidipuksen käsikirjoituksen, jonka hän myöhemmin yleisti kaikkia koskevaksi: lapsi kokee vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa rakastetukseen ja samaa sukupuolta olevan kilpailijakseen, jonka hän haluaa murhata.

Transaktioanalyysin kehittäjä Eric Berne omaksui elämänkäsikirjoituksen (Life Script) käsitteen ja laajensi sitä tärkeällä tavalla. Berne kirjoitti: "Ihmisten lähes kaikkea toimintaa ohjelmoi varhaisesta lapsuudesta peräisin oleva, jatkuvasti vaikuttava käsikirjoitus. Se saa aikaan, että se itsenäisyyden tunne, joka ihmisillä on, on lähes aina pelkkä illuusio. Tämä illuusio on ihmisrodun pahin onnettomuus, koska se saa aikaan, että suurin osa ihmiskunnasta ei koskaan voi kokea selkeää tietoisuutta, rehellisyyttä, luovuutta ja läheisyyttä. Ne ovat vain ani harvojen onnellisten yksilöiden osa. Ihmiskunnan enemmistö näkee toiset ihmiset pääasiassa vain manipuloinnin kohteina. Heitä pitää houkutella, suostutella, vietellä, lahjoa ja pakottaa näyttelemään sopivia rooleja, jotta nämä sillä tavoin vahvistaisivat manipuloijan omaa elämänasennetta ja käsikirjoitusta. Manipuloija itse on siinä määrin uppoutunut tähän yrittämiseensä, että hän on kyvytön muodostamaan itselleen mitään toimivaa suhdetta todelliseen maailmaan. Hän ei kykene löytämään niitä mahdollisuuksia, joita siinä hänelle olisi." (Eric Berne: Principles of Group Treatment, 1966, s. 310. Elämänkäsikirjoituksesta hän kirjoitti tutkimuksen What Do You Say After You Say Hello? 1972. Bernen työtä jatkoi Claude Steiner kirjallaan Scripts People Live.)

Elämänkäsikirjoitus rakentuu toisaalta vanhempien lapselleen antamista malleista ja käskyistä, toisaalta vuorovaikutuskentässä olevan pienen lapsen omista päätöksistä, jotka kaikki ovat sittemmin unohtuneet ja painuneet piilotajuntaan. Mutta juuri sieltä käsin ne vaikuttavat meihin voimakkaasti. Ne ovat sukua jälkihypnoottiselle suggestiolle – tai sama kuin se. Transaktioanalyysi pyrkii purkamaan näitä kielteisiä käsikirjoituksia keskustelun keinoin, ja käsikirjoitusanalyysia pidetään vaikeana ja vaativana terapiamenetelmänä. Eräissä regressioterapioissa tällaisia piilotajuntaan painuneita käskyjä ja päätöksiä nimitetään postulaateiksi. Niin kauan kuin tietoisuutemme ei tavoita niitä, aikuisen harkintamme ei voi päästä niihin käsiksi. Ne hallitsevat meitä, olkoot ne miten typeriä tahansa.

Näitä murheellisia ja surkuhupaisia elämänkäsikirjoituskäskyjä me kohtaamme myös primaalityöskentelyssä. Käsikirjoitus alkaa muodostua aikaisemmin kuin Berne oletti. Primaalitilassa me voimme tiedostaa saamamme hölmöt käsikirjoituskäskyt ja tekemämme typerät sikiönpäätökset. Silloin me voimme päättää toisin eli purkaa käsikirjoituskäskyn. Esimerkiksi kokiessaan vanhempiensa välisen väkivaltaisen välienselvittelyn sikiö on saattanut tehdä päätöksen: "Olen mies, ja miehenä oleminen on väärin ja inhottavaa", tai: "En koskaan lähesty miestä enkä mene naimisiin".

Joskus äiti toivoo lapsestaan poikaa vaikka tämä on tyttö, tai tyttöä vaikka tämä on poika. Sikiö tajuaa äitinsä toiveen telepaattisesti, joutuu epätoivoon ja haluaa jopa kuolla, koska ei voi tyydyttää äidin toivetta. Pikku ressukka yrittää sitten panna parastaan ja olla jotakin sellaista, mitä ei voi olla. Äidin toiveen piilotajuinen totteleminen siis vammauttaa seksuaalisen identiteetin ja vaurioittaa myöhemmin hänen kykyään solmia sopusointuinen aviosuhde. Näin suuressa joukossa on varmasti monta, ehkä kymmeniä, jotka ovat vastaanottaneet sikiöaikanaan määräyksen olla toista sukupuolta kuin on. Tällainen käsikirjoituskäsky ja sikiönpäätös menettävät voimansa vasta, kun pääsemme takautumassa päättämään tietoisesti toisin.

Käsikirjoituksen uudelleenkirjoittaminen saattaa myös edellyttää vieraasta tunteesta irrottautumisen. Osa aktivoituvista tunteista on näet sikiön omia varhaisia tunnereaktioita, mutta osa äidin kokemia tunteita, joita sikiö ei ole kyennyt erottamaan omistaan. Frank Lake kertoo kirjassaan Tight Corners in Pastoral Counselling (s. 22-23) esimerkin, joka on peräisin hänen Ruotsissa ohjaamansa primaaliryhmän osanottajan kokemuksesta. Urallaan menestyvä ja onnellisessa avioliitossa elävä mies, joka oli syntynyt kaksi vuotta vanhempiensa Virosta paon jälkeen, tunsi käsittämättömän surullisuuden täyttävän koko elämänsä. Primaalikokemuksessa mies kamppaili kahden tunnin ajan äidistä häneen tunkeutuvaa ahdistusta vastaan ulisten ja heittäen sitä itsestään pois. Äiti ikävöi Viroa ja sinne jäänyttä äitiään. Mies huomasi, että suurin osa hänen kohtaamistaan tunteista ei ollut hänen omia tunteitaan lainkaan.

Työskentelijä saattaa siis primaalitakautumassa korjata esimerkiksi seksuaalisen identiteettinsä vamman, purkaa isävihansa tai äitivihansa ja kumota käsikirjoituksensa muitakin haitallisia määräyksiä. Koska tunteemme isää ja äitiä kohtaan siirtyvät piilotajuiseksi tunteeksemme koko sukupuolta kohtaan, primaalikokemukset voivat oikaista meidän vammaiset projektiomme eli tervehdyttää tunteemme sekä itseämme että kaikkia muitakin, miehiä ja naisia kohtaan. Työskentelijä saattaa siis huomata, että hänen perustunteensa kokonaista sukupuolta, puolta ihmiskuntaa kohtaan – tai koko ihmiskuntaa kohtaan – onkin muuttunut myönteiseksi. Silloin hänen outo esteensä lähestyä myös vastakkaista sukupuolta onkin hävinnyt. Hän saattaa mennä naimisiin.

Syntymä eletään uudelleen lähes jokaisessa primaalissa, varmaankin siksi että syntymätapahtumaan liittyy usein varsin paljon tuskaa, kuten jo Rank ja Fodor huomasivat. Työskentelijästä alkaa tuntua, että hän on kasvanut ja alkaa täyttää kohdun. Hänellä on tarve saada vastaavia aistimuksia, jolloin avustajat asettelevat peitteitä ja tyynyjä hänen päälleen ja lisäävät vartaloillaan painetta työskentelijän toivomusten mukaan. Primaali etenee kiirehtimättä, omaa sisäistä ohjelmaansa noudattaen, ja primaloija ryntää ulos peitteistä rakennetusta kohdusta uskomattomalla voimalla.

Stanislav Grofin kokemusten mukaan monien vaikeiden psykopatologisten tilojen juuret ulottuvat vaikeaan syntymäkokemukseen. Niitä ovat psykopaattinen väkivaltainen käyttäytyminen, maanis-depressiiviset tilat, sadistiset murhat, itsemurhat, pyromania, raiskaukset, hyperseksuaalisuus, impotenssi, frigiditeetti ja ainakin eräät homoseksuaalisuuden tyypit. Niiden juuret johtavat useimmiten joko syntymää edeltävään puristusvaiheeseen (BPM 2) tai tuskalliseen ulostulokamppailuun (BPM 3) (Grof: Beyond the Brain, 1985, ss. 198-315, Psychology of the Future, ss. 70-136).

Hoitaessaan huumeiden käyttäjiä Grof on pannut merkille, että näiden syntyessä on tavallisesti turvauduttu kipua lievittäviin lääkkeisiin. Äidin verenkierrosta niiden vaikutus tunkeutuu nopeasti myös syntyvään lapseen ja painaa tähän käyttäytymismatriisin. "Seurauksena on, että se muistikuva, jonka lapsi saa syntymästään, ei olekaan räjähdyksenomainen vapautumisen kokemus, vaan hidas herääminen huumetokkurasta. Hän siis oppii pakenemaan syntymäkokemuksen ahdinkoa kemiallisesti aiheutettuun tunnottomuuteen – ja saa taipumuksen asennoitua samalla tavalla voimakkaaseen stressiin myöhemminkin eli kulkemaan sitä tietä, jonka hänen syntymäänsä valvova synnytyslääkäri hänelle aikoinaan viitoitti" (Grof: Beyond the Brain, 1985, s. 268).

Keisarileikkauksella syntyneet ovat usein saaneet erikoisia, vain heille tyypillisiä syntymätraumoja. Heillä saattaa olla tarve kokea syntymä synnytyskanavan kautta, mitä kokemusta he ovat aikoinaan jääneet vaille (www.eheart.com/cesarean ). Niin kauan kuin suomalainen hoitokulttuurimme psykoanalyysin perinnettä seuraten kieltää syntymätrauman olemassaolonkin, se tulee olemaan hyvin monien patologisten tilojen edessä aivan avuton.

Vastasyntynyttä tulisi muuten kohdella hienotunteisesti ja kunnioittavasti eikä esimerkiksi missään tapauksessa sanoa eikä edes ajatella rumaksi – eikä roikottaa jaloista. Hänet olisi otettava vastaan sydämellisesti tervetulleena uutena jäsenenä ihmiskunnan perheeseen. Vastasyntyneen telepaattinen herkkyys todennäköisesti vaikuttaa myös, että paitsi äidin, myös isän, sisarusten ja muiden ihmisten ensimmäinen kohtaaminen luo voimakkaan perustan lapsen myöhemmälle tunnesuhteelle heihin.

Kokemukset, joita työskentelijä löytää piilotajunnastaan, eivät ole suinkaan kaikki kielteisiä. Työskentelijä kohtaa usein myös onnellisia kokemuksia, esimerkiksi äidin rakkauden tai äidin ja isän yhteisen toiveen saada lapsi. He haluavat saada hänet! Eräs primaloija riemastui havaitessaan, että äiti rukoili hänen, vielä syntymättömän lapsensa puolesta. Myönteiset kokemukset eivät primaalissa tyhjenny eivätkä häviä, vaan vahvistuvat! Jotkut tilanteista voivat olla jopa hurmioituneen onnellisia. Sikiö huomaa keinuvansa häntä onnellisena odottavan äidin vatsassa keinutuolissa ja ottaa vastaan äidin rakkautta. Sikiö voi myös jännittää mäkeä, jonka äiti aikoo suksillaan laskea, säikähtää sitten äidin kaatuessa ja on vahingoniloinen äidin kömpiessä lumisena jaloilleen hangesta. Äidin ja isän yhdynnät sikiö kokee eri tavoin, joskus ärtyneenä, joskus riemuun yhtyen. Joskus pikkuinen on tyytymätön suoritukseen ja tuntee halua antaa seksineuvontaa.

Eräs työskentelijä, jolle annoin edellä kuvatun induktion takautua sikiöaikaansa, ei kuitenkaan tavoittanut mitään kokemuksia jotka olisivat viitanneet sinne. Hän ei tuntunut takautuvan  lainkaan. Lopulta sanoin hänelle: "Ala nyt huohottaa hyvin syvään ja perusteellisesti!" Hän alkoi huohottaa. Silloin hän samastui tilanteeseen, jossa hän oli nuorena aikuisena väkijoukon keskellä torilla ja koki jonkun tuntemattoman aggressiivisen miehen vaativan häneltä jotakin. Hän lähti nopeasti pois hämmentyneenä. Tämän jälkeen hän samastui useisiin tilanteisiin – hän oli koulussa pitämässä esitelmää luokkatovereilleen, lopuksi lapsena maatilalla  söheltämässä traktorin ohjaimissa. Niissä kaikissa aktivoitui sama tunne:  hämmennys ja häpeä. Vaikka  työskentelijä ei lainkaan takautunut sikiöaikaansa,  hän oli kokemukseensa hyvin tyytyväinen. Hän purki traumojensa helminauhaa.

Olen itsekin joutunut purkamaan traumojeni helminauhaa. Nokialla 1978 järjestetyn viisipäiväisen psykodraaman jatkuva tunnemyrsky marinoi minut ahdistukseen surkeasta suhteestani perheeseeni, ja aloin itkeä. Pehr Charpentierin ohjaama työskentelyni, jossa vaihdoin rooleja perheenjäsenteni kanssa, imaisi minut tunnelinjaa myöten syntymäkokemukseeni. Kokemus oli aluksi hahmoton, epäselvä kuvotus. Illalla palatessani kotiin pimeässä bussissa olemuksestani nousi näkö- ja kuulomielikuvia, ensin lapsuuteni nöyryytyskokemuksista ikätoverieni parissa. Sitten koin symbolisen näyn. Sukelsin synnyinkaupunkini Vaasan sotilaslaiturin takaisessa saastaojassa, jonka pohjan saastajankosta puolet oli liuennut veteen. Ymmärsin vain, että minun on parasta ottaa tämä kokemus mahdollisimman perusteellisesti vastaan. Myöhemmin ymmärsin, että ojahan oli synnytyskanavan symboli.

Vuoden kuluttua pääsin kerimään tätä langanpäätä Frank Laken primaaliryhmässä Helsingissä. Kokemus oli astetta selvempi, mutta edelleen inhon tunteen sävyttämä. Kun tiedustelin ensi kertaa äidiltäni, millainen syntymäni oli ollut, hän selitti että olin syntynyt kolme viikkoa etuajassa ja painanut 2800 g. Hän sanoi: "Tiesin, että se oli sen IKL:n miehen syytä, joka tuli iltayhdeksältä isääsi värväämään johonkin, mutta isäsi oli Seinäjoelta perunoita hakemassa." Äitini siis säikähti poliittista kiihkoilijaa. Ymmärsin, että minuun iski silloin telepaattinen pulssi, joka sisälsi naisen miespelkoa ja miesvihaa ja vaurioitti seksuaalista identiteettiäni. (Minulle oli jo varattu nimeksi Raili ja tyttövauvan vaatteet.) Siitä alkoi minun helminauhani, jota katkoin myös joulukuussa 1979 primaalissa Nottinghamissa karjumalla. Nottinghamissa saamani kokemukset saivat minut oivaltamaan, että kykenen itsekin ohjaamaan primaalia ja että primaalityöskentely on mahdollista ei-ammattimaisessakin ryhmässä. Siitä primaalityömme alkoi. Muistakaamme kiitollisina äiti parkaani.

Stanislav Grof kirjoittaa: "...vaikuttavat muistot ja muut elämän aikana saadut kokemusainekset eivät nouse esiin erillisinä, vaan muodostavat dynaamisia ryhmiä, joille olen antanut nimen COEX-järjestelmät  eli tiivistyneen kokemuksen järjestelmät.  COEX-järjestelmä on muistojen (ja niihin liittyvän  mielikuva-aineksen) dynaaminen kokonaisuus, joka koostuu henkilön elämän aikana saamista kokemuksista, joita yhdistää sama voimakas tunne, sama voimakas fyysinen aistimus tai jokin muu yhteinen aines. Useimmilla elämän aikana vaikuttavilla COEX-järjestelmillä on dynaaminen yhteys syntymätapahtuman eri vaiheisiin." (Beyond the Brain, 1985, s. 97). Tämä on hyvin tärkeää, koska se merkitsee, että tietyn kielteisen kokemuksen muodostama traumaketju voidaan joskus vetää pois ihmisen elämää turmelemasta kuin pitkäsiima järvestä. 

Me saatamme jo pikku alkioina saada kokemuksen äitimme, kenties myös isämme asenteesta meihin ja syntymäämme. Rakastava odotus on kuin arvovieraan eteen levitetty punainen matto! Mutta joskus vanhemmat eivät lainkaan halua ottaa vastaan tulokasta. Syitä on monia. Olen kuullut lapsesta, joka alkoi olla tuloillaan jo ennen avioliiton solmimista ja oli luultavasti silloin tuntenut kohtuunsa saakka kyläkunnan äitiin kohdistaman tylyn paheksunnan. Lapsi varttui, opiskeli ja toimi muutaman vuoden arvostetussa  virassa – ja teki 40 vuoden iässä itsemurhan.

Jotkut torjutaan hillitymmin. Äiti ja isä  eivät ehkä halua avioliittoa, ja lapsen tulo pakottaa heidät siihen. Tai raskaus turhentaa  jommankumman urasuunnitelmat. Joka tapauksessa tulollaan oleva lapsi vastaanottaa heiltä  telepaattisen viestin: sinun ei pitäisi olla  lainkaan olemassa! Hän kokee jonkin asteisen psyykkisen abortin, joka luo pitkäaikaisen syyllistämissuhteen  lapseen ja runtelee tämän tunne-elämää. Vaimoni Marjan antama induktio vei  työskentelijän ongelmitta sikiöaikansa varhaisvaiheeseen. Siellä tämä koki torjunnan. Hylkäyksen ja syyllistämisen  tunnesuhde jatkui työskentelijän lapsuuteen, jonka  useisiin hyvin rankkoihin tilanteisiin hän siirtyi suoraan tämän tunteen viemänä. Sikiöaikana koettu tunne siis jatkui lapsuuden tilanteissa kuin  helminauha. Oli ilmeistä, että työskentelijä oli joutunut torjumaan oman reaktionsa hyvin syvälle, lujien salpojen taakse.   

Marja huomasi, että salpojen takana oli paljon tunnetta ja kehotti työskentelijää hengittämään voimakkaammin, rohkaisi tämän itkua ja kehotti tätä potkimaan jalkojensa lähellä olevaa tyynyä. Lopulta hän huomasi työskentelijän sormien  liikkuvan ja työnsi tämän käteen sanomalehdestä liimateipillä sidotun pampun. Sen tunnettuaan työskentelijä tarttui siihen, kohottautui istumaan ja alkoi paukuttaa hurjasti pientä jakkaraa, arvioni mukaan noin kahdeksan minuutin ajan, psykodraamatyöskentelyn tapaan. Ryhmä, joka heti tempautui tukemaan tunteen läpimurtoa, huusi innostuneena kannustustaan. Lopulta pamppu hajosi paperisilpuksi ympäri lattiaa. Työskentelijä oli aivan voipunut. Hän oli löytänyt syvältä itsestään, vahvojen salpojen takaa, kiukun sammion ja onnistunut tyhjentämään sen.

Myöhemmin, ryhmän jälkeen, hän soitti Marjalle ja sanoi työskentelyn  antaneen hänelle syvän helpotuksen ja onnen tunteen. Hän oli hyvin kiitollinen Marjan herkästä intuitiosta ja myös ryhmän antamasta tuesta. Hän oli pamputtamalla tehnyt sovinnon vanhempiensa kanssa sielunsa sopukoita myöten. Tunteen purkaminen takautuneena sen syntykokemukseen  tyhjentää ja puhdistaa sielun kuin suursiivous. Mutta on tärkeää ymmärtää, että kielteisen siirtotunteen vallassa riehuminen, josta sanomalehdet lähes päivittäin kertovat, ei ole mitään purkamista, eikä se auta mitään. Ne ovat psykologisesti täysin eri toimintoja.

Stanislav Grof selittää tätä eroa seuraavasti: "Tuhoa aiheuttaviin tapahtumiin osallistuminen ja väkivaltaisten piilotajuisten yllykkeitten vallassa riehuminen, kokipa ihminen sen sitten yksityisessä elämänpiirissään tai kollektiivisesti sotiin ja vallankumouksiin osallistuessaan, ei saa aikaan sellaista paranemista ja uudistumista kuin näiden voimien sisäinen kohtaaminen terapeuttisessa kokemuksessa antaa. Riehumiskokemus ei merkitse piilotajuisten voimien purkautumista, siihen ei sisälly oman itsen syvien tekijöitten tiedostamista eikä se johda oivalluksiin. Ihminen ymmärtää tilanteensa pelkästään ulkoisena, eikä hän saa mitään kosketusta psyykensä syvään dynamiikkaan. Hänellä ei tietenkään ole mitään terapeuttista tavoitetta, eikä hän pyri muuttumaan eikä uudistumaan. Siksi syvällä hänen piilotajunnassaan oleva, syntymäkokemukseen liittyvä vapautumisen tarve, joka on väkivaltaisen käyttäytymisen syvin voimanlähde, ei saavuta tavoitettaan, vaikka vallankumouskin pääsisi voitolle. Loistavinkaan ulkonainen voitto ei annakaan sitä mitä odotettiin ja toivottiin, emotionaalisen vapautumisen ja psyykkis-henkisen uudistumisen sisäistä kokemusta (Grof: Psychology of the Future, 2000, s. 309).

Grof on terapiatyöstään saamiensa havaintojen nojalla vakuuttavasti osoittanut, että hillittömän, malignin väkivaltaisuuden juuret johtavat pääasiassa henkilön ennen syntymäänsä saamiin traumoihin, joita myöhemmät kokemukset vahvistavat. Grof kirjoittaa luvussa Väkivallan juuret – aggression syntymänjälkeiset, syntymänaikaiset ja transpersoonalliset lähteet:

"Ilmiöt, jotka vaikuttavat salaperäisiltä ja ongelmallisilta niin kauan kuin me yritämme löytää niiden lähteen vain syntymän jälkeisistä tapahtumista, sellaiset kuin itsensä viilteleminen, veriset itsemurhat, sadistiset murhat ja kansanmurha käyvät paljon ymmärrettävämmiksi, kun oivallamme, että niiden kokemuslähde on jokin niihin voimakkuudeltaan ja merkitykseltään verrattavissa oleva kokemus." (Beyond the Brain ss. 231-241.)

Artikkelissaan The Vulnerable Prenate William R. Emerson Ph.D. (www.birthpsychology.com/healing/point2) mainitsee lukuisia tutkimushavaintoja sikiön jo varhain kehittyvästä tietoisuudesta, mistä syystä tämä pieni ihminen on hyvin herkkä kokemaan sekä fyysisiä että psyykkisiä traumoja. Emerson tiivistää tutkimuksista johtopäätöksen: "minusta näyttää selvältä, että sikiöt ovat tietoisia olentoja ja että ne käyttäytymistavat, jotka saavat alkunsa kohdussa, todennäköisesti jatkuvat myöhemmin elämässä."

Väkivallan juurien ymmärtämisen ja parannuskeinojen löytämisen kannalta ratkaisevan tärkeitä ovat havainnot varhaisten traumojen toisiaan vahvistavasta yhteisvaikutuksesta. Emerson korostaa prenataalisten traumojen kohtalokasta vaikutusta myöhempiin patologisiin tiloihin, koska myöhemmät kokemukset vahvistavat varhaisempia. Hän kirjoittaa mainitussa artikkelissaan: "Ennen syntymää saaduilla kokemuksilla on todennäköisesti koko elämän ajan jatkuva vaikutus, jos niitä vahvistavat myöhemmät tekijät, eli voidaan puhua interaktiivisesta traumasta."

Tämä tarkoittaa, että varhaiset traumat antavat ihmiselle tulkintamallin ja vahvistimen, jota hän käyttää koko jäljellä olevan elämänsä ajan, ellei tätä mallia pureta.. Emerson ottaa esimerkiksi lapsen, joka hedelmöityi pian äidin isän kuoleman jälkeen. Äiti suri isänsä kuolemaa ja oli masentunut koko raskausaikansa. Lapsi oli myöhemmin ajoittain masentunut, mutta hoitohenkilökunta, joka ei tiennyt äidin isän kuolemasta, ei löytänyt tälle mitään fysiologista eikä psykologista syytä. Masentuneena lapsi piirteli kuvia vanhoista ja kuolevista miehistä, jotka olivat luolissa. Lapsi ei itse ollut tietoinen piirrostensa ja isoisänsä kuoleman yhteydestä.

Sama lapsi koki sikiöaikanaan toisenkin väkevän trauman. Sikiön ollessa vain kahdeksan viikon ikäinen isä hylkäsi äidin ja muutti toisen naisen luokse. Äiti oli syvästi järkyttynyt ja koki itsensä hylätyksi. On ilmeistä, että syntymätön lapsikin koki saman hylkäyksen. Äidin taloudellinen tilanne oli huono, ja hän päätti tehdä abortin. Hän yritti aborttia useita kertoja, useimmiten käyttäen vaateripustimen koukkua. Myöhemmin poika käyttäytyi ajoittain sadistisesti, ja hänellä oli itsetuhoisia yllykkeitä, jotka muistuttivat voimakkaasti äidin abortinyrityksiä. Tästä yhteydestä poika ei ollut itse tietoinen. Hän poltti ruumistaan savukkeilla ja kaiveli sukuelimiään terävillä metalliesineillä. Hänen suosituin itsekidutusesineensä oli kalakoukku, mutta hän valitti, että kaupasta ei löytynyt riittävän isoja. Nuorukaisena poika pidätettiin 30 kertaa väkivaltaisesta päällekarkauksesta. Hänen käyttäytymisensä muistutti sitä tapaa, jolla äiti oli yrittänyt abortoida hänet. Usein hän kävi uhriensa kimppuun näiden nukkuessa ja käytti aseenaan piikkilankaa, jonka päähän oli juotettu koukku.

Poika ilmeisesti koki sikiönä äitinsä äärimmäisen voimakkaan menetyksen ja hylkäyskokemuksen. Koska äiti koki hylkäyksen hyvin voimakkaasti, hän puolestaan ei kyennyt ottamaan huomioon sikiötään eikä iloita odotuksestaan, vaan päinvastoin koki raskautensa taakkana, josta halusi vapautua. Sikiönä poika koki äidin yrittämät abortit tapon yrityksinä. Sikiön ja syntyvän lapsen kokemat traumat saattavat olla niin voimakkaita, että ne estävät lapsen emotionaalisen liittymisen äitiin ja muihin läheisiin, sen kiinnittymisen joka vastaa eläinlasten ns. leimautumista. Silloin syntyy ihminen, jolta puuttuu kokonaan empatia: psykopaattinen persoonallisuus.

Vallitseva hoitokulttuurimme ja yhteiskuntamme ei tule löytämään keinoja hillittömän väkivallan parantamiseen ennen kuin se tunnustaa sikiön ja syntyvän lapsen saavan myöhempään elämään vaikuttavia traumoja. David Chamberlain kirjoittaa: "Olemme vakuuttuneet siitä, että jokainen väkivallan kokemus, jonka sikiö saa kohdussa tai syntyessään, on väkevä ehdollistava tekijä, joka toimii mallina jonka mukaan lapsi myöhemmin kokee ihmissuhteensa. Tämä ehdollistus vaikuttaa todennäköisesti vuosikymmenienkin ajan ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen."

[Hyvin seikkaperäisesti ja vakuuttavasti Grof esittelee väkivallan ongelman artikkelissaan Psychological Roots of Human Violence and Greed osoitteessa www.primalspirit.com/Grof_PlanetarySurvival_art.htm. Chamberlainin artikkeli What Babies Are Teaching Us About Violence on löydettävissä verkosta osoitteesta www.birthpsychology.com/violence/chamberlain.]

esko.rintala@pp.inet.fi