Rauno Hämäläinen

"Kummallinen hiljaisuus on ympäröinyt Wolfgang Paulin persoonaa yli kolmekymmentä vuotta. Aina hänen vuonna 1958 tapahtuneesta kuolemastaan alkaen on vain harvoja elämäkerrallisia yksityiskohtia tullut esille kuvaamaan Paulin viimeisimpiä vuosia. Vuonna 1988 ilmestyi merkittävä tutkimus, tekijänään fyysikko K. V. Laurikainen, luomaan valoa Paulin myöhemmän iän filosofiseen ajatteluun. Tämä kirja, nimeltään Beyond the Atom (suomeksi Atomien tuolla puolen; viite 1) perustuu Paulin ja fyysikko Markus Fierzin kirjeenvaihtoon. Fierz oli toiminut Paulin tutkimusassistenttina Zürichin Polyteknisessa korkeakoulussa ja heidän kirjeenvaihtonsa aikana hän toimi teoreettisen fysiikan professorina Baselin yliopistossa."

Näin kirjoitti Herbert van Erkelens (2) vuonna 1990. Ylle kirjattu lainaus kertoo tilanteen ko. vuonna. Nobel-miehen elämäntyön merkittävästä osasta vaiettiin tieten, jopa tehokkaasti. Paulin ajatukset ja pitkälle viedyt kehitelmät eivät sopineet noiden vuosikymmenten voimallisesti etenevän fysiikan rationaaliseen ajatusmaailmaan. Niistä siis vaiettiin. Vaikeneminen oli varsin helppoa, koska Paulin työ oli jäänyt pahasti kesken johtuen hänen äkillisestä kuolemastaan vuonna 1958 vain 58 -vuotiaana. Hänen filosofinen tuotantonsa jäi näin pääasiassa kirjeiden muotoon. Julkistajaa ja analysoijaa ei tuolloin ollut näköpiirissä.

Laurikainen oli seurannut opiskelijana Paulin luentoja 1947 sekä keskustellut tämän kanssa. Keskustelut eivät tuottaneet jatkotutkimuksen aihetta. Filosofiasta he eivät varmasti keskustelleet, vaikka filosofiakin oli myös Laurikaiselle läheistä, olihan hän Eino Kailan oppilas. Keskusteluita Paulin kanssa voisi kai hiukan yksinkertaistaen luonnehtia kahden fysiikasta kiinnostuneen matemaatikon ajatustenvaihtona ilman tulosta. Paulin filosofiaan Laurikainen perehtyi syvemmin vasta vuodesta 1978 alkaen jolloin hän sai luvan työskennellä vapaasti Genevessä sijaitsevassa Pauli-arkistossa. Hänen kiinnostuksensa kesti ja syveni aina hänen 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Wolfgang Pauli oli ns. ihmelapsi ja tiesi sen itse hyvin. Yleensäkään hän ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, eikä hevin sietänyt tyhmyyttä. Hän tiesi olevansa oikeassa. Ja kun hän lopulta vuonna 1957 teki ratkaisevan väärinarvion ns. pariteettiprobleeman suhteen, hän julisti erehdyksensä näkyvästi kaikelle kansalle. 19-vuotiaana hän kirjoitti erikoisesta suhteellisuusteoriasta ensyklopedia-artikkelin, joka on pätevä tänäänkin ja jota itse Einstein ylisti. 24-vuotiaana hän keksi historiaan jääneen kieltosääntönsä. 29-vuotias Pauli ennusti matemaattisesti perustellen neutriinon olemassaolon. Neutriino havaittiin kokeellisesti 1956. Hän työskenteli 1920-30 lukujen ajan Euroopan johtavien fyysikkojen kanssa: Bohr, Born, Einstein, Heisenberg, Wenzel jne. Sota-ajan hän työskenteli USA:ssa ja sai vuonna 1945 Nobelin fysiikan palkinnon. Tässä vaiheessa Albert Einstein nimesi Wolfgang Paulin työnsä jatkajaksi. Tämän kummempia kummeja ei kukaan muu fyysikko koskaan ole saanut, etenkin kun Paulin kastekummina oli ollut filosofi Ernst Mach. Tosin katoliseksi kastettu lapsi myöhemmin erosi ainoan autuaaksi tekevän kirkon helmasta.

Laurikainen työsti em. teoksensa Paulin ja Fiertzin kirjeenvaihtoa analysoiden. Teoksesta ilmenee heti pienen vilkaisun jälkeen, että taustalla oli toinen, sittemmin paljon paremmin tunnettu kirjeenvaihto Paulin ja tieteellisen vuosisatamme erään suuren hahmon, psykologi-psykiatri Carl Gustav Jungin välillä. Tämä pääosin säilynyt kirjeenvaihto on ymmärrettävästi kiinnostanut monia muitakin kuin fyysikoita.

Kolmikymmenvuotias Wolfgang Pauli päätyi tri Jungin hoitoon nykytermejä käyttääkseni lähetteellä. Paulin lääkäri-isä nimittäin ohjasi vakavaa depressiota potevan poikansa ystävänsä Jungin potilaaksi. Depression syyksi mainitaan koettu avioero. Näin lieneekin. Tosin taustalla oli muutakin perhepiiriin kuuluvaa tai henkilökohtaista tragiikkaa. Näin maan tasolta ja talonpoikaisjärjellä ajatteleva fyysikko kuitenkin yhdistää depression perussyyn mieluummin Paulin ylivertaiseen lahjakkuuteen. Ilmeisesti Jung tajusi tämän hälvenneltyään ensin potilaansa avioerokriisiä tavanomaisin keinoin. Joka tapauksessa lääkäri-potilas suhde johti hedelmälliseen diskussioon, yhteistyöhön ja julkaisutoimintaankin psykologin ja fyysikon välillä. Tulokset ovat hämmästyttäviä, merkittäviä ja kaiken kaikkiaan jotain aivan uutta sen ajan tieteelliselle maailmalle. Tulokset eivät olleet esitettävissä fyysikoille niin helpossa matemaattisessa formulassa ja niihin sisältyi mystisiksi tulkittavia sivujuonteita. Niistä oli siis paras vaieta, kuten van Erkelens v. 1990 totesi.

Kuvailen nyt joitain niistä näkemyksistä, jotka sisältyvät Paulin, Jungin ja Fiertzin jälkeen jääneeseen aineistoon, jota Laurikainen on analysoinut ja julkistanut niin suomalaiselle kuin kansainvälisellekin lukijakunnalle. Lähestymistapa on omaani.

Sana "arkkityyppi" johtaa meidät raamatullisesti opetetut vääjäämättä ajattelemaan Raamatun Nooaa. Kyseessä on kuitenkin esisokraattisen ajan syvimmän perisyyn seurausta kuvaava ilmaus: arch tupoV. Kreikkalaiset filosofit aikana 600-400 eKr. kokivat kaikella olevan perussyyn tai selityksen. Thaleelle se oli vesi udwr, Anaksimeneelle ilma (henki) pneuma ja Herakleitokselle tuli puroV. Tietenkin myös maa gh oli kaiken perusta, äiti.

Kyseinen ajanjakso edusti kreikkalaisen ajattelun siirtymistä orfilaisesta mystiikasta tieteelliseen ajatteluun ja käsitteiden muokkautumiseen. Orfilaista taustaa ei ole syytä väheksyä, sillä kyseessä oli inhimillisen ajattelun kehittyminen ja sehän ottaa aina tiedostamattomassa oppia menneestä, miksei myös geneettisellä informaatiollakin liene oma merkittävä osansa, ja tuo informaatio peräytyy kauas Homo Sapiensin ajasta taaksepäin. Jungin syvyyspsykologia pyrkii porautumaan sielun syvyyksiin tiedostettujen kerrosten läpi tiedostamattomaan perustekijään, arkheen.

Esisokraattisten luonnonfilosofien arkhet maa, vesi, ilma ja tuli nimettiin paljon myöhemmin elementeiksi ja tulkittiin vielä myöhemmin alkuaineiksi. Ilmeisesti itse Aristoteles oli tässä sekaannuksessa osasyyllisenä. Orfilainen ja etenkin myöhempinä vuosisatoina moni muukin mystis-uskonnollinen ajattelu sisäisti näitä perussyitä, joilla oli nimenomaan henkinen tarkoitus. Ilma, henki, pneuma ilmenee uusplatonilaisena henkistymisenä ja sitä kautta kristillisenä aikana Pyhänä Henkenä. Vesi pyhitetään melkein kaikissa rituaaleissa, maa on pyhä emo, puhumattakaan tulesta, jota itse olemme palvoneet joulun aikoihin. Tulen arkkityyppi elää siis meissä itsessämme.

Maa, vesi, tuli ja ilma sisäistyivät yli sukupolvien psyykeen säilyviksi komponenteiksi sekä erityisesti pyhyyden tai jumalallisen vaikutuksen arkkityypeiksi.

Eräät tutkijat (3,4) löytävät luonnonfilosofian kehityksessä kolme huippukautta: esisokraattinen, renessanssi ja (saksalainen) romantiikka. Näiden kautta ovat arkhet, arkkityypit saavuttaneet meidän aikamme ja neljänneksi kehitysvaiheeksi nimetäänkin usein Jungin syvyyspsykologia.

Jungille arkkityypin käsite oli syvyyspsykologiaan kuuluva työväline. Näin ainakin ennen keskusteluita Paulin kanssa. Pauli näyttää löytäneen arkkityyppien merkityksen Keplerin tuotannon ja etenkin Keplerin ja Fluddin diskussion kautta. Näin hän yhdisti sen fysiikkaan. Hän katsoi, että fysiikan kvantitatiiviset käsitteet voivat esiintyä spontaaneissa fantasioissa kvalitatiivisina ja symbolisessa muodossa. Arkhe oli tietenkin ennestään tuttu tälle syvällisesti antiikkiin ja sen kieliin kreikkaan ja latinaan perehtyneelle miehelle. Jungille ennen Pauli-yhteistyötä fysiikka kuitenkin lienee ollut aika outoa (5).

Laurikainen omaksuu aikaisin arkkityyppi-käsitteen. Häntä näyttää suuresti viehättäneen Paulin kuuluisa Kepler-artikkeli. Keplerille arkkityypit edustivat alkukuvia, joita sielu voi todeta synnynnäisen vaiston avulla. Arkkityypit toimivat siltoina aistihavaintojen ja platonilaisten ideoiden välillä. Arkkityypit eivät kuitenkaan Jungille, Paulille tai Laurikaisellekaan olleet Platonin invariantteja ideoita, vaan kehittyviä ja muuttuvia.

Pauli käsitti arkkityypit paljon abstraktisemmin kuin Jung. Paulille matematiikka oli tärkeä, ellei tärkein arkkityyppi. Siis perustava selitystapa, jumalallinen ilmoitus todellisuudesta tulkitakseni vapaasti Paulin ajatuksia. Tämä käsitys on harvinaisen konkretisoitunut ilmaus arkkityyppi-käsitteelle. Mm. Laurikainen viimeiseksi jääneessä ja hyvin paljastavassa kirjassaan The Message of the Atoms (6) antaa fyysikon vastauksen teologin kysymykseen arkkityypin määritelmästä. Arkkityypit siis kuvaavat psyyken syvyyksien antia konkreettiselle ajattelulle, ja kumpuavat ajallisesti kaukaa.

1600-luvlla virinneeseen eurooppalaiseen ajatteluun vaikuttavat tunnetusti ratkaisevalla tavalla Bacon ehdottomalla uskollaan tietoon, Descartes opillaan, jonka mukaan henkinen ja aineellinen kulkevat ehdottomasti eri teitä mutta samansuuntaisesti (parallelismi) ja lopulta fysiikalle, tähtitieteelle ja matematiikalle vuosituhantiseksi rajapyykiksi muodostunut Sir Isaac Newton. Newton kehitti ehdottomaksi ja kompaktiksi systeemiksi aurinkokeskisen järjestelmän, jonka avainhenkilö kuitenkin mielestäni on Kepler. Kirkon kaniikki Kopernikuksen liki sata vuotta vanha idea (nimenomaan kyseessä oli platonismin voitto aristoteelisesta kanonista) löysi täydentäjänsä (7). Newton loi itse myös tarvitsemansa matematiikan. Kun Galilei vielä aiemmin oli pyrkinyt poistamaan tutkimuksen painolastiksi kokemansa tarkoituksen, syyn ja päämäärän luonnontapahtumien kuvailusta, oli uusi tie avoin voittokululle. Tämä kaikki tapahtui yllättävän nopeasti, jos vertauskohdaksi otetaan vaikkapa antiikin Kreikka keskiajan jarrutetusta tutkimuksesta puhumattakaan.

Tie oli avoin jyrkälle rationalismille ja luonnon lakien hakemiselle tai ainakin täydentämiselle ehdottomien ja matemaattisesti esitettyjen tiivistettyjen ja kristallin kirkkaiden kausaalilakien muodossa. Elämme edelleen tätä aikaa.

Carl Gustaf Jung (1875-1961) oli psykiatrin työssään ja myös persoonallisessa elämässään tullut vakuuttuneeksi siitä, että on olemassa tapahtumia, joita ei mitenkään voida selittää jonkin kausaaliketjun avulla. Wolfgang Pauli (1900-58) puolestaan ei varmaan hämmästynyt tästä, sillä hänen kassissaan oli suuri joukko (so. kaikki) atomimaailman tapahtumia, joiden kausaalinen ennustettavuus oli ehdottoman mahdoton. Tässä kaikessahan Pauli ei ollut pelkkä toteaja, vaan osasyyllinen kyseiseen kehitykseen.

Jo ikääntynyt Jung katsoi, että kausaalisen lähestymistavan rinnalle oli hyväksyttävä toinen tie, epäkausaalinen säännönmukaisuus. Kirjassaan "Naturerklärung und Psyche" vuonna 1952 hän nimittää tätä säännönmukaisuutta synkronisiteetiksi. [Hän oli keskustellut tästä käsitteestä jo yli 30 vuotta aiemmin ajan käsitteeseen liittyen Einsteinin kanssa (8)]. Tämä termi ei hevin avaudu ainakaan fyysikolle, joka on koulutettu tiukan realistisiin ja kausaalisiin tutkimusmetodeihin. Näyttää siltä, että Laurikainen niin kuin Paulikin olivat verraten varovaisia tämän käsitteen suhteen. Onko siis kyseessä creatio continuan (jatkuvan luomisen) ilmentymä ihmisen psyykessä? Olisi kovin kiinnostavaa saada tähän psykologien kommentteja. Ilmaisu sun-cronoV voitaneen kääntää "ajan myötä".

PSYKOFYYSINEN MAAILMA

Kohta mailleen menevä vuosisatamme alkoi fysiikan kannalta suorastaan järkyttävästi. Tosin tuo järkyttävyys huomattiin vasta myöhemmin, ja esim. Laurikaisen mielestä sitä ei vieläkään ole koko laajuudessaan tajuttu. Saksalainen professori Max Planck julkisti Saksan Fysikaalisen Seuran (Deutsche Physikalische Gesellschaft) kokouksissa 19.10. ja 14.12.1900 pitämissään esitelmissä pitkäaikaisen tutkimustyössä tulokset nimikkeellä "Ueber das Gesetz der Energievertailung im Normalspectrum". Näin hän ampui kvanttifysiikan aikakauden lähtölaukauksen. Valon energia, jota jo tuolloin osattiin ainakin näkyviltä osiltaan mitata ei ollutkaan jatkuvasti kasvavaa tai vähenevää, vaan se muuttui hyppäyksittäin, kvantteina. Kaiken huipuksi valokvantti aiheutti elektronille impulssin, sillä siis oli hiukkasluonne. Tämän osoitti Einstein. Jatkuvuuden periaate oli ollut suorastaan pyhitetty postulaatti. Nyt siitä oli siis luovuttava.

Tanskalainen Nils Bohr kehitti v. 1913 atomimallinsa siten, että hän toi Planckin kvanttihypoteesin newtonilaiseen mekaniikkaan. Pian kävi ilmi, että mallin pätevyysalue oli kovin rajallinen. Kaikki tämä samoin kuin Einsteinin 1905 julkistama suhteellisuusteoria synnyttivät fyysikkojen maailmassa kuhinaa kuin muurahaispesässä hellepäivänä. Bohr, Heisenberg, Schrödinger, Pauli, Born, Dirac, Jordan ja monet muut kehittivät vuoteen 1927 mennessä aivan uuden fysiikan, kvanttimekaniikan. Vuoden 1927 tunnelmaa Laurikainen kuvaa näin: "Mutta kun uusi teoria oli saatu valmiiksi, fyysikot huomasivat, etteivät he ymmärtäneet mitä olivat tehneet". Melkoinen tilanne: mahtavan hengen sisältävä pullo oli löydetty, mutta korkkiruuvi puuttui.

Johtavien teoreetikkojen piiri keskushahmonaan Bohr päätyi kuitenkin vuoteen 1928 mennessä kehittämänsä teorian ns. Kööpenhaminan tulkintaan (Copenhagen Interpretation). Joka tapauksessa mikromaailman lait olivat epäjatkuvia. Heisenberg olikin kehittänyt matriisimekaniikkansa tältä pohjalta. Läheisempänä fyysikot kuitenkin kokivat Schrödingerin luoman aaltoyhtälön ja sen tulkinnallisesti ongelmallisen ratkaisun, aaltofunktion y. Differentiaaliyhtälö oli keskimääräisille fyysikoille ok. Äskettäin edesmennyt akateemikko Erkki Laurila heittikin sarkastisesti reaktorifysiikan differentiaaliyhtälöitä käsitellessään: "Nämä differentiaaliyhtälöt kuten Bessel, Lagrange jne. ovat fyysikoille hyvin läheisiä siksi, että ne edustavat sitä ainoaa matematiikkaa, jota fyysikot hallitsevat". Tämä soveltunee rivifyysikoihin (kuten tämän kirjoittajaan) mutta ei kvanttiteorian "suuriin isiin", eikä Laurikaiseen.

Kööpenhaminan tulkinta hylkäsi ehdottoman kausaliteetin mikromaailmasta. Tilalle astui tilastollinen kausaliteetti tai tilastollinen korrespondenssi. Aaltofunktio antaa joukon mahdollisuuksia ja luonto tekee valinnan näiden välillä. Laurikainen korosti yhtenään empirian keskeistä merkitystä. Teoreettinen ennuste ilman empiiristä vahvistusta on arvoton. Mutta empiria on havaitsijan käsissä. On sanomattakin selvää, että myös teoria on teoreetikon hengen, psyyken tuote eikä jumalallinen ilmoitus puhumattakaan, että se olisi tietokoneen tuote.

Näin tieteen (tässä tapauksessa kvanttimekaniikan) kokeellisten ja teoreettisten tulosten tulkinta toteutuu viimeisessä vaiheessaan tutkijan psyyken tuottamana. Heisenberg ilmaisi asian niin, että ratkaisevan tärkeä aaltofunktio (tai hänen oman matriisimekaniikkansa vastaava tilanvektori) kuvaavat tietoamme todellisuudesta, eivät todellisuutta sinänsä. Näin kysymys palaa todellisuuteen sinänsä ja siis metafysiikkaan.

Mikrofysiikan käsitys aineesta on kaksijakoinen. Hiukkasilla on Januksen kasvot (Louis de Broglie 1892-1983). Ne ovat aaltoja tai/ja hiukkasia. Kyseessähän ei ole mikään varsinainen paradoksi. Mittaustavan mukaan saamme hiukkas- tai aaltokuvan esille. Nils Bohr tulkitsi tämän kaksinaisuuden siten, että hiukkas- ja aaltokuvat ovat toisiaan täydentäviä, siis komplementaarisia. Tässä hän toi esille niin itämaisesta ajattelusta tutun kuvion kuin yhtä hyvin vaikkapa Hegelin ja Marxin introduseeraamat täydellistävän synteesin edellyttämät teesin ja antiteesin käsitteet.

Pauli ja Jung laajensivat komplementaarisuutta pidemmälle. Heille fyysinen ja psyykkinen maailma olivat komplementaarisia. Tähän tarttui myös Laurikainen. Täten muodostettu psyko-fyysinen maailmankuva on herättänyt runsaasti kritiikkiä. Psyykeä ei hevin hyväksytä fyysisen todellisuuden elementiksi. Haluan kuitenkin puuttua tämän kuvion mielestäni vakavimpaan puutteeseen. Psyyken kytkeminen fyysisen olemukseen edellyttää mielestäni biologisen olevan samanaikaista tarkastelua. Psyyke on bion osa tai ainakin siihen täysin nojaava ja bio puolestaan on hyvin yksinkertaisista elementeistä koostuvan fysikaalisen maailman ylettömän komplisoitu synteesi.

TODELLISUUDEN KOMPONENTIT

"Tieteen rationaalisen maailmankuvan perustana ovat fyysiset ja psyykkiset kokemukset. Sen kriittinen analyysi on kuitenkin osoittanut, että kaikille havainnoille ei voida löytää selityksiä tieteen menetelmiä käyttäen: yksittäistapahtumien täydellinen kuvailu ei ole mahdollinen." Näin kirjoittaa K.V.Laurikainen väitöskirjaksi tarkoitetussa tutkielmassaan "Tieteellä on rajansa" (9) vuodelta 1997. Tässä nojataan koko laidalta kvanttimekaniikkaan. Itse asiassa mikromaailmassa yksittäistapahtuma on olemassa vain teoriassa.

Tästä Laurikainen tekee Paulia mukaillen johtopäätöksen, että itse todellisuus jää tavoittamattomaksi - transsendenttiseksi. Tätä käsitystä tukee voimallisesti mikromaailmaa rajaava luonnonlaki, joka ilmenee Heisenbergin esittäminä epätarkkuusrelaatioina, joiden yleispätevyyttä ei ole voitu asettaa kyseenalaiseksi. Luonnolle jää vapaan valinnan mahdollisuus, jota erityisesti Laurikainen korostaa. Se, mitä emme pysty eksaktisti newtonilaisessa mielessä ennustamaan on irrationaalista. Näin siis todellisuudella on myös irrationaalinen komponentti fyysisen ja psyykkisen ohessa. Lähinnä tämä huomio lienee rohkaissut tekijöitään pyrkimään diskussioon teologian kanssa. Tähän viittaa myös Paulin toteamus:"1600-luvulla mentiin ehken hiukan liian pitkälle". Mentiin niin pitkälle, että diskussio tuolloin voimallisen teologian kanssa katkesi ja ajoittain johti vihamieliseen kyräilyyn.

Niin Jung, Pauli kuin Laurikainenkin tunsivat kiinnostusta uskontoihin. Jung lienee tuntenut kristillisen ajattelun läheiseksi kuten vanhemmiten Laurikainenkin, tosin varsin kriittisesti. Ns. fundamentalismin hän tuomitsi jyrkästi (6.1). Pauli oli tarkoituksella ottanut välimatkaa kirkkokuntiin mutta kehitteli silti itsenäisesti uskontoihin liittyviä teemoja. Tässä nojaan Paulin viimeisen assistentin prof. Enzin kertomaan elokuussa 1997.

Teologian piirissä tapahtuneesta vastaavaan fysiikan problematiikkaan liittyneestä keskustelusta antaa kiinnostavan läpileikkauksen teologi Tapio Luoman tuore väitöskirja (10).

K. V .Laurikaisen työ Wolfgang Paulin filosofian tulkitsijana, julkistajana, analysoijana ja kehittäjänä oli merkittävä kulttuuritehtävä. Lienee pitkälle hänen ansiotaan, että van Erkelensin kuvaama hiljaisuus, itse asiassa vaikenemisen muuri Paulin filosofisen työn ympärillä vähitellen murtui. Näyttää ilmeiseltä, että Paulin osin hajanaisiksi ja keskeneräisiksi jääneet kehitelmät saavat nyttemmin osakseen huomiota ja kritiikkiä ainakin saksankielisellä kulttuurialueella.

Noin vuosi sitten käytiin Yhdysvalloissa teräväsanainen (mielestäni hupaisa) julkinen keskustelu erään fyysikon sittemmin pilailuksi tunnustamien väittämien ympärillä (The Sokal Hoax) (11). Tässä yhteydessä viitattiin siihen, että filosofisten konsekvenssien vetäminen fysiikasta on ominaista juuri saksalaisen kielialueen tieteen edustajille:"The philosophical pronouncements of Bohr, Born, Heisenberg and Pauli deserve some of the blame for the excess of the postmodernist critique of science". Tässä keskustelussa mainittiin myös Laurikainen lähinnä Paulin tulkitsijana. Sokal lienee soveltanut kvanttiteoriaa piloillaan (tai ei alunperin ehken ollenkaan piloillaan) sosiaalitieteisiin.

Luonnonfilosofia on n. 2600 vuotta ollut oleellinen osa filosofiaa ja on ollut pääosin antavana puolena. Oma vakaumukseni on, että vaikkei luonnonfilosofia voikaan (eikä se ole sen tehtäväkään) ohjata fysiikkaa uusille lähteille, se voi edesauttaa tulosten merkityksen selvittämisessä ihmiselle ja ihmisten maailmalle.

1) K. V. Laurikainen: Beyond the Atom: The Philosophical Thought of Wolfgang Pauli. Springer, Berlin, Heidelberg, 1988.

K. V. Laurikainen: Atomien tuolla puolen. Kirjapaja, Helsinki, 1985.

2) H. van Erkelens: Wolfgang Pauli and the Spirit of Matter. Symposium on the Foundations of Modern Physics 1990, p. 425. World Scientific, Singapore, New Jersey, London, Hong Kong, 1991.

3) K. Joel: Der Ursprung der Naturphilosophie aus dem Geiste der Mystik, S.27. Eugen Diederichs, Jena, 1926.

4) T. Arzt: Wege zu einer Zeitmässigen Naturphilosophie, S.10. Philosophia Naturalis, Königshaussen & Neumann, Würzburg, 1996.

5) S. Gieser: Den innersta kärnan, s. 185. Institutionen för ide- och lärdomshistoria, Uppsala Universitet, Skrifter, no. 19, 1995.

6) K. V. Laurikainen: The Message of Atoms: Essays on Wolfgang Pauli and the Unspeakable, p. 127. Springer, Berlin etc.1997.

6.1) Edellinen p. 112.

7) R. Lehti: Tanssi Auringon ympäri, s. 261. Pohjoinen, Oulu,1987.

8) C. Card: Die Archetypenlehre in den heutigen Wissenschaften und ihre Relevanz für eine moderne Naturphilosophie, S. 57. Philosophia Naturalis, Königshaussen & Neumann, Würzburg, 1996.

9) K. V. Laurikainen: Tieteellä on rajansa, s. 82. Yliopistopaino, Helsinki, 1997.

10) T. Luoma: Incarnation and Physics: Thomas F. Torrance`s Christological Bridge between Theology and the Natural Sciences. T. Luoma, 1999.

11) M. Beller: The Sokal Hoax: At Whom Are We Laughing? Physics Today, September 1998, p. 29.

Esitelmä Luonnonfilosofian seuran 10-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingin Säätytalossa 25.2.1999