Petri Järveläinen

Esitelmä Tieteiden talossa Helsingissä 5. 4. 2001

Tieteelliset tulokset elämän synnystä ja kehittymisestä ovat tunnetusti muuttuvia. Maallikon onkin varsin hankala päivittää tietojaan sellaiseen muotoon, että alan asiantuntijoilla ei olisi niihin huomauttamista. Esitänkin seuraavassa vain karkean ja mahdollisesti yksityiskohtien osalta virheellisen läpileikkauksen eräistä elämän ja ihmisen historian yleisistä kehityssuunnista. Eräistä luonnontieteilijöiden suurelle yleisölle suunnatuista teoksista kuten Stephen Jay Gouldin kirjasta Ihmeellinen elämä. Burgessin esiintymä ja historian kulku (Art House 1991) sekä Juha Valsteen Ihmisen kehitys (Kirjayhtymä 1991) saa seuraavanlaisen elämän historiaa koskevan kuvan. Maailmankaikkeus on reilut 10 miljardia vuotta vanha. Maa on puolestaan 4.5 miljardia vuotta vanha. N. 570 miljoonaa vuotta sitten tapahtui elämän kehityksessä ns. kambrikauden räjähdys, ja tutkijat ovat löytäneet ensimmäisten monisoluisten eläinten fossiilit tuolta ajalta. Näiden fossiilien joukossa oli myös Pikaia gracilens, joka on ensimmäinen tunnettu selkäjänteinen. Pikaian perillisistä eli selkäjänteisten pääjaksosta kehittyi nisäkkäiden luokka ja nisäkkäistä kädellisten lahko.

Tutkijoiden mukaan ensimmäiset kädelliset nisäkkäät muistuttivat päästäisiä ja ne söivät hyönteisiä ja kasveja. Näistä kehittyi n. 40 miljoonaa vuotta sitten apinoiden suku, joista puolestaan n. 20 miljoonaa vuotta sitten eriytyi ihmisapinoiden laji. Ne levisivät Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan n. 17-18 miljoonaa vuotta sitten.

Yksi apinalajeista oli etelänapinat, joita on pidetty ensimmäisenä tunnettuna lähisukulaisenamme. N. 2 miljoonaa vuotta sitten elänyt Homo habilis eli käteväihminen on mahdollisesti kehittynyt siitä. Käteväihmistä myöhäisempi ihmisapina on Homo erectus, pystyihminen. Sen arvellaan käyttäneen kielen alkeismuotoa ja hallinneen tulenkäytön; ensimmäinen tunnettu tulisija on n. 1.2 miljoonaa vuotta vanha ja se on löydetty Kiinasta. Pystyihminen kehitti kirveitä ja veitsiä metsästykseen.

Homo sapiensin eli nykyihmisen arvellaan kehittyneen n. 200 000 vuotta sitten. Kenties kuuluisimmat nykyihmiset eli neandertalilaiset muistuttivat nykyään elävistä ihmisistä lähinnä eskimoita. Silmien ympärillä olivat suuret luut, nenäaukko oli suuri, silmät pyöreät. Sekä neandertalilaisen aivot että luut olivat suuremmat kuin meillä. Ne söivät lihaa ja kasveja ja elivät n. 45-vuotiaiksi. On spekuloitu, että ne olisivat harjoittaneet uskonnollisia rituaaleja.

Vaikka edellä esitetty luonnostelma olisikin yksityiskohtien osalta virheellinen, se herättää useita käsitteellisiä ja filosofisluonteisia kysymyksiä. Näistä ensimmäinen kuuluu: millä perusteella voimme ajatella, että ihmisen ja apinan välillä on jotakin eroa? Jos yritämme vastata, että ihminen on geneettisesti erilainen kuin apina, kohtaamme vaikeuksia. Osa tutkijoista on kannattanut näkemystä, jonka mukaan heimo Hominidae koostuu ihmisistä, simpansseista ja gorilloista. Ihminen ja simpanssi ovat geneettisesti toisiaan lähempänä kuin simpanssi ja oranki, ja on lähinnä makukysymys, sanotaanko ihmistä apinaksi vai ei. Toinen vastausyritys voisi olla viittaaminen esimerkiksi Eino Kailan lanseeraamaan ajatukseen symbolifunktiosta. Tämäkin näkemys on ongelmallinen. Apinoiden väitetään oppivan viittomakieltä n. 300 merkkiä. Ne pystyvät muodostamaan kolmimerkkisiä lauseita ja opettamaan kieltä apinalauman jäsenille. Hauskoja tarinoita näistä asioista sisältyy esimerkiksi Jeffrey Moussaieff Massonin teokseen Miksi norsut itkevät? (WSOY, 1995). Voisimme edelleen sanoa, että ihmisillä on kulttuuri. Mutta miksi meidän pitäisi ajatella, että apinoilla ei ole sitä. Vihdoin joku voi väittää, että vain ihmisellä on uskonto. Tämäkin väite vaikuttaa kuitenkin kummalliselta. Emme koe ongelmalliseksi luonnehtia ihmisiksi henkilöitä, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina. Uskonto itsekään ei välttämättä tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Esimerkiksi Vanha testamentti luonnehtii sekä ihmistä että eläintä samalla termillä, nefes hajja, joka tarkoittaa elävää olentoa. Toisaalta eräät teologiset teoriat väittävät, että uskonnolliset ihmiset ovat oma lajinsa, johon eivät kuulu ne ihmiset, jotka eivät usko. Esimerkiksi keskiajalla ehtoollisen ajateltiin synnyttävän populus christianuksen, jota kutsuttiin myös nimellä novele gent.

Ihmisen ja apinan erottaminen on siis varsin hämärä aihe. Tarve tuollaisen erottelun tekemiseen juontuu mm. siitä, että emme ole tottuneet ajattelemaan itseämme apinoina. Voi olla, että tämä olisi jonkin verran hedelmällistä esimerkiksi sosiaalisten suhteiden kannalta. Apinat huvittavat meitä ja tuottavat meille mielihyvää. Mikäli tarkastelisimme muita ihmisiä apinoina, voi olla, että ihmisyhteisön toiminta olisi hyväntuulisempaa. Toiseksi ihmisen ja apinan erottamisella on käsitteellinen historia. Tarkastelen sitä seuraavassa lähinnä Richard Sorabjin teoksen Animal Minds and Human Morals. The Origins of the Western Debate (Cornell University Press, 1993) pohjalta.

Antiikin filosofikouluissa tehdyt erottelut ihmisen ja eläimen välillä liittyvät kysymyksiin rationaalisuuden ja moraalin luonteesta. Aihetta koskevan keskustelun yksi lähtökohta on 500-luvulla eKr eläneen Alkmeionin näkemys. Alkmeion esitti, että ihminen eroaa muista eläimistä siten, että ihmisellä on käsittämisen tai ymmärtämisen kyky (xunienai). Muut eläimet havaitsevat (aisthanesthai) ilman, että ne käsittäisivät. Nk. suurista filosofeista Platon oli varhaistuotannossaan taipuvainen ajattelemaan, että myös eläimillä on järkevä sielunosa. Timaioksen kohdassa 91d-92c hän esittää, että eläimillä on rationaalinen sielunosa, mutta ne eivät käytä sitä. Valtion kohdassa 367b hän väittää, että koira osoittaa rakkautta oppimiseen, mikä on sama asia kuin filosofia. Myöhäistuotannossaan Platon esittää kuitenkin, että eläimillä ei ole järkeä (logismos, logos, logistikon).

Platonia selkeämmän kannan asiaan omaksuu Aristoteles, joka olikin eläintieteilijä. Hän sanoo useissa kohdin (Politiikka 7.13, Nikomakhoksen etiikka 1.7, Metafysiikka 1.1.), että eläimillä ei ole järkeä (logos). Eläimillä on kuitenkin aisteja ja muistikuvia. Ne voivat oppia asioita ja niitä voi sanoa älykkäiksi. Aristoteles kirjoittaa Metafysiikan kohdassa 1.1. 980a27- 981a3: "Eläimet syntyvät luonnostaan aistivina, ja toisille aistimuksista ei synny muistikuvia, mutta toisille syntyy. Juuri siksi jälkimmäiset ovat älykkäämpiä ja oppivaisempia kuin ne, jotka eivät kykene muistamaan. Muistavista niillä, jotka eivät pysty kuulemaan ääniä, on tosin älyä (phronesis), mutta ne eivät kykene oppimaan asioita (kuten mehiläiset ja niitä mahdollisesti muistuttavat muut lajit); sen sijaan ne pystyvät oppimaan, joilla muistin lisäksi on myös kuuloaisti. Muut kuin ihmiset elävät aistivaikutelmiensa ja myös muistinsa varassa, mutta niillä on vain vähän kokemusta; ihmissuku elää myös taidon ja järjen päätelmien varassa. Muistamisesta ihmiselle syntyy kokemus, sillä useat muistikuvat samasta asiasta saavat aikaan sen, että muodostuu yksi kokemuksen kyky. Kokemus näyttää sangen samanlaiselta kuin tieto ja taito, mutta tosiasiassa ihmisten tiedot ja taidot syntyvät kokemuksesta, sillä ’kokemus synnytti taidon, kokemattomuus sattuman’, kuten Polos oikein sanoo." Aristoteles siis erotti eri tasoisia toimintaan liittyviä kognitiivisia kykyjä. Eläimillä on niistä aistit, muisti ja äly (phronesis). Niiltä puuttuu kuitenkin järki (logos), joka on vain ihmisillä. Järki eroaa oppimiseen liittyvästä älykkyydestä siten, että siihen liittyy tietoa syistä ja yleisistä periaatteista. Vain ihminen voi muodostaa rationaalisen maailmankuvan. Tähän ei eläin Aristoteleen mielestä kykene. Ihmisillä on Aristoteleen mukaan muitakin kykyjä, joita eläimillä ei ole. Ihmisillä on harkintaa (logismos), ajatuksia (dianoia, nous), ja uskomuksia (doxa).

Aristoteleen ajatus ihmisestä järkevänä eläimenä eli rationaalisen maailmankuvan muodostamiseen kykenevänä agenttina on keskeinen lähtökohta myöhemmälle eläimen ja ihmisen väliselle erottelulle. Tämä erottelu ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei eläimiä voisi pitää nykyisessä mielessä kognitiivisina olentoina. Aristoteleskin ajatteli, että eläimet voivat opettaa toisilleen erilaisia merkkejä ja niiden mieli tuottaa arvostelman tapaisia representaatioita ympäristöstään esimerkiksi silloin, kun niiden on paettava vaaraa. On myös ongelmallista väittää, että ihminen olisi rationaalisen maailmankuvan luomiseen kykenevä olento. Jokainen tieteenfilosofian peruskurssin suorittanut henkilö tietää, ettei tällä hetkellä ole olemassa tieteellistä konsensusta siitä, mikä maailma on.

Ihmiselle ominaisen rationaalisen maailmankuvan muodostamisen kykyyn liittyvän muunnelman esittivät kristilliset kirkkoisät. He eivät korostaneet niinkään eläimen järjettömyyttä, vaan sitä, että ihminen, toisin kuin eläin, on viisas. Hänellä on viisauden (sapientia) kyky ymmärtää yliluonnollisen todellisuuden näkyväiselle maailmalle antama merkitys ja tarkoitus. Tämä oli esimerkiksi 300 jKr eläneen Lactantiuksen kanta. Yliluonnollisiin totuuksiin suuntautuvasta sapientaalisesta elämän lähestymisestä luopumista luonnehdittiin puolestaan eläimellisyyteen lankeamiseksi. Tämä on esimerkiksi nk. erämaaisien kirjoituksista kootun suositun kreikkalaiskatolisen hartausteoksen Filokalian keskeisiä teemoja. On kiinnostavaa, että kun kreikkalaiskatolista uskoa on usein luonnehdittu eläinystävälliseksi uskonnolliseksi asenteeksi, ainakaan Filokalian ensimmäinen osa ei sisällä yhtään myönteistä lausuntoa eläimistä. Kaikki eläimiin liittyvät kohdat ovat kielteisiä. Esimerkiksi kirjoituksessa Opetuksia ihmisen luonteesta todetaan seuraavaa: "13. Ihmisen nimen ansaitsee vain se, joka on viisas, tai se, joka ottaa vastaan ojennuksen. Se joka kieltäytyy tekemästä parannusta, on ’epäihminen’, sillä tuo kieltäytyminen on epäinhimillistä. Tällaisia ihmisiä on vältettävä: ne, jotka elävät tyytyväisinä pahuudessa, eivät voi päästä kuolemattomien joukkoon. 14. Viisaus - jos meillä sitä todella on - tekee meidät ihmisen nimen arvoisiksi. Jos meiltä puuttuu viisaus, eroamme eläimistä vain ruumiin jäsenten rakenteen ja puhekyvyn perusteella. Viisas tietäköön siis olevansa kuolematon ja vihatkoon jokaista häpeällistä himoa, joka koituu ihmiselle kuolemaksi. 42. Hengenvoimiensa puolesta ihminen kuuluu tuon sanoin selittämättömän jumalallisen voiman yhteyteen: ruumiinsa puolesta hän taas on sukua eläimille. Mutta harvat ovat ne, jotka täydellisinä ja ymmärtäväisinä ihmisinä pyrkivät suuntaamaan ajatuksensa Jumalaan ja Vapahtajaan päästäkseen sukulaisuuteen Hänen kanssaan. Tämän he osoittavat teoillaan ja nuhteettomalla vaelluksellaan. Useimmat hylkäävät mielettöminä tämän jumalallisen, kuolemattoman Jumalan lapsen osan ja tyytyvät elottomaan, onnettomaan ja lyhytaikaiseen ruumiillisuuteen. Eläinten tavoin he mielivät vain lihan himoja ja nautintojensa vallassa erkanevat Jumalasta ja syöksevät sielunsa alas taivaista halujensa syövereihin.96. Järjettömien eläinten tavoin tuhoutuvat ne sielut, joita järki ei pidä aisoissa ja joiden himoja ts. murhetta ja nautinnonhalua ei valvo, hillitse ja ohjaa ymmärrys. Tällöin näet järki riistäytyy himojen valtaan kuin vaununajaja, jonka hevoset pillastuvat." Samoin kirkkoisä Ambrosius lausuu: " Varo, ihminen, alentamasta itseäsi eläinten lajiin! Varo alentumasta niin paljon täyttämään ruumiin haluja, vatsaa! Ajattele ruumiisi asemaa ja ota sen mukaisesti suunta henkisesti ylöspäin. Miksi riistää itseltäsi ymmärrys, jonka Luoja on sinulle antanut? Miksi asettua samalle asteelle eläimen kanssa, josta Jumala haluaa sinut erottaa sanoessaan: ’Älkää olko niin kuin järjettömät orhit ja muulit’ (Ps. 32:9)".

On paikallaan mainita, että Ambrosiuksen teos Hexaemeron eli Kuuden päivän työt on merkittävä antiikin luonnontieteen tulosten kokoelma, jossa hän luonnehtii eläimiä luonnollisen oikeudenmukaisuuden merkittävinä edustajina. Ambrosius kertoo, miten nuoret haikarat, jotka osoittavat kiitollisuutta syntymästään hoitamalla vanhoja haikaroita, ovat esikuvia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan. Tunturikyyhkyset opettavat leskiä olemaan menemättä naimisiin. Kalojen joukossa ei puolestaan vallitse samanlaista lajien sekoitusta kuin maalla, jossa ihminen pahuudessaan on tuottanut muulin hevosen ja aasin sekoituksena. Kurkiparven nukkuessa suolla kukin vartioi vuorollaan ja niiden lentäessä kukin on vuorollaan johtaja.

Kootusti antiikin eläimen ja ihmisen eroa koskevaa näkemystä voi luonnehtia siten, että niin profaanien kuin uskonnollisten kirjoittajienkin näkökulmasta ihminen on eläin. Hänellä on kuitenkin kykyjä, joita eläimillä ei ole. Aristoteelisessa mallissa nämä kyvyt liittyvät rationaalisen maailmankuvan muodostamiseen ja kristillisillä kirjoittajilla ne liittyvät kykyyn olla käsitteellisellä tavalla yhteydessä yliluonnolliseen todellisuuteen. Nämä ideat periytyivät keskiaikaiseen keskusteluun ihmisen ja eläimen erosta. Yhdeksi ratkaisumalliksi tuli sanoa, että eläinten mieli (mens brutorum) muodostaa yksittäistapauksia koskevia representaatioita kun taas ihmisten mieli kohdistuu yleisiin periaatteisiin ja totuuksiin. Ajatuksen voisi ehkä ilmaista myös niin, että ihminen kykenee muodostamaan todellisuutta koskevia teorioita, eläin ei.

Toinen antiikissa alulle saatettu keskusteluteema koski eläinten ja ihmisten moraalisia ominaisuuksia. 400 eKr elänyt Demokritos väitti, että eläimet ovat vastuullisia teoistaan. Eläimillä esiintyy halua tehdä väärin ja tästä syystä ne ovat oikeudenmukaisen rangaistuksen alaisia. Samanlainen ajatus esitetään myös Vanhassa testamentissa, jonka mukaan kuolemantuottamukseen syyllistynyt härkä tulee tappaa kivittämällä se. Myös Aristoteles ajatteli, että eläimet ovat jossain mielessä vastuullisia teoistaan. Tämä johtuu siitä, että hän uskoi eläinten voivan toimia vapaaehtoisesti (hekousios), joskaan ne eivät kykene harkitsevaan valintaan (proairesis) tekojensa suhteen. Eläinten väärät teot ovat kuitenkin niiden omassa vallassa. Ne perustuvat niiden haluihin sekä tietoisuuteen siitä, mitä ne ovat tekemässä. Varsinainen moraalinen vastuullisuus liittyy kuitenkin järkeen ja sen käyttöön, mistä seuraa, että eläimet eivät ole sanan tiukassa mielessä moraalisia olentoja. Tämä olikin epikurolaista filosofikoulua lukuun ottamatta antiikin ajattelijoiden vakiokanta. Eläin ja ihminen erotettiin siis moraalisen vastuullisuuden näkökulmasta. Monien nykyajan ihmistenkin mielestä on luontevaa ajatella, että jos Pekka tappaa lemmikkihiirensä, hänen moraalissaan on jotakin ongelmallista, mutta jos Pekan kissa tappaa saman hiiren, emme pidä kissaa moraalisesti kieroutuneena tapauksena.

Kysymys eläinten moraalisesta luonteesta on kuitenkin hämärä. Roomalaisessa oikeudessa luonnonoikeuden määritelmä on seuraava: "Luonnonoikeus (ius naturale) on se, minkä luonto opettaa kaikille eläimille (omnia animalia docuit)." Vielä 4. vuosisadan Ateenassa eläin voitiin karkottaa maanpakoon, jos se oli tappanut jonkun. Toisaalta saman kohtelun sai tiiliskivi, joka oli pudonnut jonkun päähän.

Tarkastelen seuraavaksi toista kysymystä, jonka elämän ja ihmisen kehityshistoria herättää. Jos ihmisen menneisyys on lajinkehityksellinen, onko hänen tulevaisuutensakin sellainen? Kehittyykö tulevaisuudessa uusi ihmislaji? Millainen se olisi? Miten suhtautuisimme siihen, mikäli eläisimme rinnan sen kanssa, kuten todennäköisesti menneisyyden sukulaisemme ovat eläneet rinnan meidän kanssamme?

Yhtenä mahdollisuutena uudenlaisen ihmislajin kehittymiseen on pidetty seuraavaa. On mahdollista, että täydentäisimme itseämme mekaanisilla laitteilla, joiden avulla toimintamme tehostuu ja aivokapasiteettimme laajenee. Toinen mahdollisuus uuden ihmislajin synnyttämiseen kätkeytyy geeniteknologiaan. Kolmas mahdollisuus puolestaan liittyy elävän koneen rakentamiseen. Käsittelen lähinnä viimeistä mahdollisuutta. Tukeudun osittain Ilkka Tuomen ja Sara Heinämaan teokseen Ajatuksia synnyttävät koneet (WSOY 1989).

Kysymys ihmisen keinotekoisesti valmistamista elävistä olennoista ja koneista on vanha. Esimerkiksi Kalevalassa se esiintyy seppä Ilmarisen takoessa naisen. Antiikin kertoja Ovidius puolestaan kirjoittaa kuvanveistäjä Pygmalionista, joka veisti Athenesta kuvapatsaan, jolle Athene antoi hengen. Tällaisen toiminnan eettinen oikeus asetettiin sekin jo varhain kyseenalaiseksi Prometheus –myytin muodossa. Kirjoittaessaan ihmisen ja eläimen erosta, Rene Descartes sanoo teoksensa Metodin esitys luvussa V (WSOY, 1994): "...Tätä eivät suinkaan pidä omituisena ne, jotka tietävät kuinka paljon erilaisia automaatteja eli itsestään liikkuvia koneita inhimillinen kekseliäisyys pystyy tekemään käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Kun näitä verrataan niihin moniin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin, laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, joita on kaikkien eläinten ruumiissa, niin tämä ruumis, katsottuna koneeksi, joka on Jumalan kätten tekoa, on verrattomasti paremmin suunniteltu ja liikkeiltään ihmeellisempi kuin mikään niistä, joita ihmiset voivat keksiä. Olin tässä kohden erityisesti pysähtynyt osoittamaan että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi apinan tai jonkin muun järjettömän eläimen ulkoelimet ja muoto, emme voisi mitenkään havaita, etteivät mainitut koneet olisi kaikin puolin saman luontoisia kuin nämä eläimet. Jos taas olisi koneita, jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaisia ja jäljittelisivät toimintaamme siinä määrin kuin henkisessä katsannossa olisi mahdollista, meillä olisi kuitenkin kaksi hyvin varmaa keinoa päästä selville siitä, etteivät ne olisi todellisia ihmisiä. Ensinnäkin se, etteivät nämä koneet koskaan kykenisi käyttämään sanoja eivätkä muita merkkejä niin muodostaen kuin me teemme ilmaistaksemme toisille ajatuksiamme. Voidaan näet kyllä kuvitella kone niin rakennetuksi, että se lausuu sanoja, vieläpä niin, että se lausuu joitakin ruumiinliikkeisiin soveltuvia sanoja, jotka saavat aikaan jotain muutosta sen elimissä: esimerkiksi siten, että kun kosketamme sen jotakin kohtaa, se kysyy mitä sille tahdotaan sanoa, ja jotakin toista kohtaa kosketettuamme huutaa tuntevansa kipua, ja muuta sentapaista. Toiseksi nämä koneet, vaikka ne suorittaisivatkin monia tehtäviä yhtä hyvin tai kenties paremminkin kuin kukaan meistä, eivät mitenkään pystyisi suorittamaan eräitä toisia tehtäviä, ja siitä havaittaisiin, etteivät ne toimi tietoisesti, vaan ainoastaan elintensä rakenteen mukaisesti.... Näitä kahta keinoa käyttäen voimme siis myös havaita ihmisten ja eläinten välisen eron."

Paljon siitä, mitä Descartes sanoo, näyttää pitävän paikkansa. Voimme tehdä robotin, jolla on luusto, sisäelimet, verenkierto ja iho. Kameroiden avulla se voi ’nähdä’ ja äänityslaitteiden avulla se voi ’kuulla’. Se voi liikkua, piirtää, kirjoittaa ja siihen voidaan asettaa myös ääni, jonka avulla se keskustelee tuottamillaan lauseilla. Tekoälyn alalla elämme kuudennen sukupolven tietokoneiden eli keinotekoisten hermoverkkojen kehittämisen aikaa. Hermoverkkolaskureissa on elektroninen muisti ja keskusyksikkö ja niissä käytettävät ohjelmat ovat jakaantuneet ohjelman kaikkien hermosolujen kytkentöihin. Niiden ohjelmointi tarkoittaa keinotekoisten neuronien eli hermosolujen kytköksien muuttamista. Eräät koneet muuttavat itse kytkentöjensä voimakkuuksia eli siis oppivat asioita. Tällä hetkellä on alkamassa neurolaskureiden massatuotanto.

Alan kirjallisuus esittää lukuisia esimerkkejä keskustelevista koneista. Tuomen ja Heinämaan kirjassa oleva esimerkki on PAM-niminen robotti. Sen koostumukselle on olennaista käsikirjoitusohjelma eli ohjelma, joka kertoo ihmisten tavoitteista ja käyttäytymistavoista sekä lausegeneraattori. PAMiin voi syöttää esimerkiksi seuraavan kertomuksen: "John halusi rahaa. Hän hankki aseen ja käveli viinakauppaan. Hän kertoi omistajalle haluavansa vähän rahaa. Omistaja antoi Johnille rahaa ja John poistui." Kun PAMille esittää kysymyksiä, se vastaa seuraavalla tavalla: "Miksi John hankki aseen? KOSKA JOHN HALUSI RYÖSTÄÄ VIINAKAUPAN Miksi John uhkasi kauppiasta? KOSKA JOHN TARVITSI VÄHÄN RAHAA. Miksi kauppias antoi rahat Johnille? KOSKA KAUPPIAS EI HALUNNUT LOUKKAANTUA. Miksi John poistui? KOSKA JOHN EI HALUNNUT JÄÄDÄ KIINNI."

Millä tavoin PAM eroaa ihmisestä? Rene Descartesin vastaus on, että se ei ole tietoinen. Mitä tietoisuus on? Descartesin ajatuksia monella tavoin ennakoinut Augustinus huomauttaa, että koira on tietoinen, koska se huomaa, kun se sulkee silmänsä. Jos tietoisuus on jonkinlaista omien henkisten toimintojen huomaamista, ei ole ehkä mahdotonta puhua koneiden tietoisuudesta. Mikä nimittäin estäisi, että niihin rakennetaan niiden omia toimintoja tarkkaileva ohjelma, jota kutsutaan tietoisuudeksi. Kartesiolainen perinne edellyttää tietoisuudelta kuitenkin jotakin syvällisempää. Tietoisuus on ajattelua, joka ei ole spatiotemporaalista. Se ei siis ole ruumiillista eikä ruumiissa sijaitsevaa, vaan ruumiin kanssa interaktiota harjoittavan sielun toimintaa. Tällaista näkemystä kutsutaan modernissa mielen filosofiassa kartesiolaiseksi viitekehykseksi ja siitä irtautuminen vaikuttaa hankalammalta kuin prima facie kummallinen ajatus ruumiittomasta sielusta antaisi aiheen olettaa.

Ne, jotka kannattavat ihmisen kaltaisen koneen rakentamisen mahdollisuutta ajattelevat, että kieli ja ajattelu on luonteeltaan syntaksinen prosessi. Syntaksi tarkoittaa kielen sanastoa ja kielioppia. Näkemys, jonka mukaan kieli ja ajattelu on syntaktista, esittää, että kielen merkitykset muodostuvat syntaktisten rakenteiden välisenä vuorovaikutuksena. Teoreettisesti merkittävän lähtökohdan tälle teorialle on antanut Noam Chomsky esimerkiksi töissään Syntactic Structures, (1957) ja Aspects of the Theory of Syntax (1965). Chomskyn luonnosteleman transformaatiokieliopin mukaan kielen perustana on rajallinen määrä ydinlauseita, jotka luovat perustan yksinkertaisille väitelauseille kuten "Minä pidän luennon". Transformaatiokielioppi on tarkoitettu toimintaan, jossa ydinlauseista johdetaan toisiaan muistuttavia lauseita kuten "Pidänkö minä luennon?", "Pidetään luento" ja "en pidä luentoa". Mikäli ihmisen ajattelu on ydinlauseista muotoutuvaa toimintaa, se voidaan mallintaa ja toistaa mekaanisesti. Tästä näkökulmasta käsin voimme sanoa, että esimerkiksi PAM on ajatteleva kone.

Monet ovat kuitenkin pitäneet tällaista ajattelua outona. Alan kirjallisuudessa tunnetuin vastaesimerkki ajattelun syntaktiselle luonteelle on John Searlen teoksessaan Minds, Brains and Science (Harward University Press 1984) esittämä "kiinalaisen huoneen" nimellä tunnettu ajatuskoe, joka on seuraava. Kuvittele, että olet lukittu huoneeseen, joka on täynnä kiinalaisia symboleita sisältäviä numeroituja koreja. Et ymmärrä kiinaa. Sinulla on suomenkielinen ohjekirja, joka kertoo, miten kiinankielisiä symboleita käytetään. Ohjeet ovat seuraavanlaisia: ota korista 1 sen-ja-sen-näköinen merkki ja laita sen vasemmalle puolelle korista 2 sen-ja sen-näköinen merkki. Huoneeseen tulee postiluukusta kiinalaisten symboleiden jonoja. Tehtävä on ohjekirjan avulla vastata näihin jonoihin (jos tulee jono 1,2,3,4 siinä ja siinä järjestyksessä lähetä jono 5,6,7,8 siinä ja siinä järjestyksessä) Kiinalaisten symbolien jonot ovat kiinankielisiä kysymyksiä niiden lähettäjille, huoneesta lähtevät jonot ovat kiinankielisiä vastauksia niiden saajille. Jos toimit ohjekirjan mukaisesti, ymmärsitkö kiinaa?

Searlen vastaus on kielteinen. Hänen mukaansa koneella ei ole keinoja ymmärtää symbolien merkityksiä. Ihmisen ja koneen ero on siten se, että ihminen ymmärtää merkityksiä. Ihminen on semanttinen olento. Kone on vastaavasti syntaktinen. Tämä erottelu on synnyttänyt keskustelun ihmisen mielen semanttisesta luonteesta ja sen perustasta. Tunnetuin mielen semanttista luonnetta kannattava teoreetikko lienee Jerry Fodor, joka teoksessaan The Language of Thought (1975) väittää, että ihmismielessä on kielenkaltainen representaatioiden väline, jossa henkisten tapahtumien edustukset luetellaan ja ilmaistaan. Lauseen ymmärtäminen on luonnollisen kielen lauseen kääntämistä sanattomalle mentaalikielelle. Ajatteleminen on aivoissa tapahtuva ilmiö, joka tarkastelee mielen representaatioiden syntaktisia ominaisuuksia sellaisella tavalla, että se liittää niihin merkityksen.

Osa keskusteluun osallistuneista filosofeista on pitänyt mielen ja ruumiin välistä erottelua heijastavaa kysymystä ajattelun syntaktisesta vs. semanttisesta luonteesta turhauttavana. Turhautumista on lisännyt se, että henkisiksi toiminnoiksi luonnehdittujen ilmiöiden yksi-yhteen vastaavuuden osoittaminen aivoissa ei ole onnistunut, toisin kuin monet, esimerkiksi Armstrong 1957 julkaisemassaan artikkelissa Are Psychic Processies Brain Processies, ovat otaksuneet. Esimerkiksi emootiotutkimuksen piirissä on esitetty, että sama emootio voi aktivoida erilaisia aivotiloja tai kaksi eri emootiota samanlaisia aivotiloja. Keskusteluun turhautuneet ovat esittäneet, että aivo- ja tekoälytutkimuksen edetessä tapahtuu kopernikaaninen kumous. Se osoittaa että mielen ja aivojen suhde on sama kuin veden ja H₂O:n. Käy ilmeiseksi, että kukaan ei ole koskaan uskonut, ajatellut eikä tuntenut mitään, vaan sen sijaan nämä kansanpsykologiaksi kutsuttuun viitekehykseen kuuluvat ilmaisut muodostavat vanhentuneen ja jollain tavoin taikauskoisen teorian, jonka aivo- ja tekoälytutkimuksen tulokset eliminoivat. Tällaista kantaa on edustanut Paul M. Churchland esimerkiksi teoksessaan The Matter and Consciousness.

Luonnostelen lopuksi edellä esitettyjen teemojen pohjalta joitakin linjauksia kysymyksiin, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja koneesta ja mikä toisaalta tekee hänet niin eläimeksi kuin koneeksikin. Mielestäni luonnontieteen näkökulmasta ei ole painavia syitä väittää, että ihminen ei olisi apina eli siis eläin. Myös länsimaisen ajattelun filosofiset ja katsomukselliset perinteet luonnehtivat ihmistä eläimeksi hanakammin kuin ehkä joskus väitetään. Aristoteelisessa perinteessä ainakin kehittyneimpiä nisäkkäitä pidetään kognitiivisina olentoina ja vastaavasti ihmistä eläimenä, jolla on muista eläimistä poikkeava todellisuutta koskevan teoretisoinnin kyky. Kristillinen perinnekään ei näytä sisältävän ajatusta, jonka mukaan olisi väärin sanoa, että ihminen on keskeisiltä toiminnoiltaan eläin. Ihminen väitetään eroavan muista eläimistä siten, että hänellä on mahdollisuus olla viisaudeksi luonnehditun kyvyn avulla jollain käsitteellisellä tasolla yhteydessä yliluonnolliseen todellisuuteen. Molempien perinteiden näkökulmasta vaikuttaisi luontevalta väittää, että ihmisen ja muiden eläinten ero liittyy erilaiseen todellisuutta koskevaan suhtautumiseen. Tämäkin väite on kuitenkin jonkin verran spekulatiivinen.

Uudella ajalla esimerkiksi kartesiolaisuudessa vahvistuneeseen augustinolaiseen ajatukseen ihmisestä itseään tarkastelevana tietoisuutena liittyi idea siitä, että ruumiilliset ja myös osa psyykkisistä toiminnoista voidaan mallintaa mekaanisesti, mutta ihmisen ajattelua eli sielua ei. Tämä kartesiolaiseksi viitekehykseksi luonnehdittu metafyysinen oletus on edelleen vahva esimerkiksi mentaalikieltä koskevassa keskustelussa. Ne, jotka eivät oleta kartesiolaista viitekehystä, uskovat, että kaikki ihmisen toiminnot voidaan toistaa mekaanisesti. Ihminen ja eläin eivät eroa tässä suhteessa toisistaan. Itse en usko, että ihmisen mekaaninen kopio voitaisiin toteuttaa lähitulevaisuudessa. En tunne keskustelun viimeistä tilannetta, mutta vielä kymmenen vuotta sitten tilannetta kuvattiin siten, että kärpäsen aivojen tasoisen mekaanisen neuroverkon tuottaminen merkitsisi ratkaisevaa vallankumousta neurofysiologian ja tekoälytutkimuksen alueella. Jos ihmisen mekaaninen kopio toteutettaisiin, olisin taipuvainen ajattelemaan, että se ei olisi uusi ihmislaji. Luulisin, että ihmisen eläimellisyys estää häntä muuttumasta koneeksi. Voi olla, että on luontevaa sanoa joitakin tietokoneen toimintoja tekotahdoksi tai tekotunteeksi. Ihmisen ja eläimen toiminnot näyttävät kuitenkin olevan sidoksissa elävään ruumiiseen.

Ehkä tietoisuus on jonkinlainen kokemus siitä, mitä elävässä ruumiissa tapahtuu ja ajattelu tämän kokemuksen käsitteellistä hahmottamista. Ei tunnu luontevalta sanoa, että tietokoneen osat muodostaisivat elävän ruumiin. Puheet tietokoneen ajattelemisesta, tahtomisesta ja tuntemisesta lienevät analogioita niille toiminnoille, joita ihminen harjoittaa silloin, kun viittaamme niihin näillä termeillä. Voisi myös ajatella, että samoin kuin ihmisen eläimellisyys estää häntä muuttumasta koneeksi, hänen toimintansa mekanisaatiot osoittavat, ettei hän ole eläin. Ehkä syy luonnehtia ihmistä ihmiseksi onkin se, että hän on joltain osin eläin ja joltain osin kone eli ei siis kumpaakaan, vaan jonkinlainen puuttuva linkki ja välittäjäolento eläimen ja koneen välissä.

Tämä vastaus muistuttaa erästä aatehistoriassa esitetty ideaa. Kun kristityt kirjoittajat, esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, miettivät, mikä ihminen on, he sanoivat, että hän ruumis, jonka muoto on sielu. Ruumis viittaa hänen eläimellisyyteensä ja sijaintiinsa spatiotemporaalisessa maailmassa. Sielu viittaa puolestaan yhteyteen ajattomaan ja paikattomaan maailmaan. Siellä ovat enkelit, jotka Tuomaan mukaan ovat ei-spatiotemporaalisia, intellektuaalisia olioita. Tuomas piti enkeleitä tiettyä tehtävää varten ohjelmoituina intellekteinä, joiden ajattelua hän luonnehti komputoimiseksi. Niiden keskinäistä viestintäjärjestelmää hän nimitti termillä radio. Tuomaan enkelioppia on pidetty kiinnostavana ajattelemisen teoriaa ja erityisesti kalkyylin aatetta eteenpäin vievänä asiana, joka luo käsitteellisiä edellytyksiä tuntemiemme tietokoneiksi kutsumiemme laskureiden kehittämiselle. Oppia on pidetty psykologisesti terapeuttisena, koska enkeliuskon on ajateltu näyttävän ihmiselle hänen sijaintinsa maailmankaikkeudessa. Kun ihminen uskoo enkeleihin, hän ei itse yritä olla enkeli. Ehkä meillä olisi tällaisesta asenteesta hyötyä määritellessämme suhdettamme koneisiin.