Päättynyt vuosisata toteutti ihmiskunnan ehkä kunnianhimoisimman kokeilun, reaalisosialismina tunnetun yrityksen rakentaa ihmisen täysin hallitsema kulttuuri, jossa ei tunnusteta eikä kunnioiteta mitään yli-inhimillisiä tekijöitä. Kokeilun seuraukset ovat järjestelmän romahdettua osoittautuneet ihmisille ja luonnolle paljon karmeammiksi kuin aikaisemmin oli voitu aavista.

Epäonnistumisen syistä on esitetty monenlaisia näkemyksiä, mutta ehkä syvin syy on jäänyt vaille riittävää huomiota. Kokeilu osoitti, että kun ihminen kohottaa oman ymmärryksensä korkeimmaksi kaikkialliseksi viisaudeksi ja ainoaksi toimintansa kriteeriksi, hän menettää moraalinsa perustan ja muuttuu uhaksi sekä itselleen että kaikelle elämälle.

Rajattomia mahdollisuuksia tarjonnut sosialismin ihmiskäsitys ei ollut vain yhden ideologian tuote. Se pohjautui periaatteessa samaan filosofiseen materialismiin kuin läntisessä maailmassa hallitsevaksi ajatussuuntaukseksi noussut analyyttinen filosofia. Myös tämän opin kannattajat ovat tehneet voitavansa alistaakseen samalle kannalle koko akateemisen tieteenharjoituksen ja tehdäkseen siten materialismista eräänlaisen valtionuskoinnon. Vapauden ja demokratian perinteitä saamme kiittää siitä, ettei väkivaltaisia keinoja ole voitu käyttää toisinajattelun tukahduttamiseen. Tätä ei kuitenkaan pidä uskoa lopulliseksi turvaksi materialismin arvoja syövyttävää vaikutusta vastaan. Päinvastoin materialistisen tieteen maailmankuva ja ihmiskäsitys etenevät tehokkaasti yhtenäisessä koulujärjestelmässä opetettavana vaihtoehdottomana näkemyksenä.

Materialistisen tieteen saavuttamat mahtavat tulokset aineellisen todellisuuden hallinnassa ovat antaneet sille vastaansanomattoman arvovallan väestön valtaosan silmissä. Jos ihmiset toimisivat rationaalisesti, vanhojen uskonnollisten dogmien pitäisi olla kuolleita tai ainakin kuolemaan tuomittuja. Eräs suuria paradokseja onkin nykyihmisen kyky ylläpitää kulttuuria, jossa liian vaikeiden kysymysten kohtaaminen kyetään torjumaan ja jossa ehdottoman ristiriitaiset elementit elävät sovussa rinnakkain. Tässä jakomielisessä kulttuurissa ihmisten valtaosa hyväksyy materialistisen tieteen selitykset todellisuuden olemuksesta, mutta uskonnot antavat hänen kokemiselleen jotakin sellaista, mistä ei haluta luopua.

Selitys uskontojen elinvoimaan löytynee siitä, että niiden ylläpitämät rituaalit tarjoavat yhdistäviä tilaisuuksia tärkeimpien kulttuuritunteiden - kunnioituksen, kiitollisuuden, hartauden, surun ja ilon - viljelylle, toisin sanoen ihmisten jatkuvalle herkistymiselle niiden kokemiseen. Kulttuuritunteiden käsite ei vielä kuulu yleiskieleen. Siksi on tarpeen selityksenä todeta, että kysymys on sellaisista tunteista, joiden kokemiseen ihmisellä ei ole synnynnäisiä valmiuksia kuten esimerkiksi pelkoon, vihaan, narsistisiin tunteisiin taikka mielihyvään, vaan joihin suhde kehittyy vasta kulttuurisissa yhteyksissä. Kulttuuritunteilla on myös jokin ylevä, ihmisenä kehittymistä ja yhteenkuuluvuuden kokemista edistävä ominaisuutensa.

Kulttuuritunteet eivät toki kuulu vain uskontojen harjoittamiseen. Esimerkiksi hartauden kokemus on monille mahdollinen luonnossa tai vaikkapa musiikin kautta, mutta vain uskonnot ovat luoneet kulttuuriin sellaisia rakenteita, joiden pysyvänä tehtävänä on hartauden harjoitus. Myös kunnioituksen, kiitollisuuden, surun ja ilonkin syvin kokeminen on aina liittynyt uskontoihin, sillä vain ne tarjoavat näille tunteille yli-inhimillisiä ja siten kyllin arvokkaita kohteita.

Kaikki kulttuuritunteet, erityisesti kunnioitus ja kiitollisuus ovat tärkeitä myös ihmisten välisissä suhteissa, mutta jos niitä yritetään ylläpitää vain tällä tasolla, niiden voima kuihtuu. Ihmisen nostaminen kunnioituksen jumalalliseksi kohteeksi Neuvostoliiton Lenin-myytin tavoin ei näytä onnistuvan.

Kulttuuritunteiden viljelyn merkitystä kulttuurin terveydelle ei ole syytä vähätellä. Ne yhdistävät ihmisiä, ylläpitävät heidän sisäisiä rajojaan ja henkistä ryhtiään auttaen pitämään joissakin rajoissa ihmisissä vaikuttavia narsistisia tarpeita, nimittäin kyltymättömyyttä, itsekeskeisyyttä ja vallanhalua, Ilman rajoittavia voimia kulttuuri muuttuu pelkäksi narsististen tarpeiden temmellyskentäksi ja menettää henkisen arvopohjansa. Hartautta voidaan pitää erityisesti itsekeskeisyyden vastavoimana, kun taas kiitollisuus tasapainottaa ahneutta ja kunnioitus kesyttää vallanhimoa.

Vaikka uskonnot edelleen vetoavat ihmisiin, niiden vetovoima on läntisessä maailmassa hitaasti vähenemässä. Islamin tilanne osoittaa toisaalta, ettei kysymys ainakaan vielä ole yleismaailmallisesta kehityksestä. Me kuulumme selvästi sekularisoituvaan kulttuuriin, sillä vähittäinen heikkeneminen näyttää uhkaavan Suomen luterilaista valtakirkkoa,. Selitys tähän löytyy luultavasti siitä, että protestanttinen kristinuskon tulkinta on historiallisista syistä oppiensa ja niiden rationaalisen selittämisen vanki ja kykenee siksi tarjoamaan vain köyhiä tunnekokemuksia. Suomen ortodoksinen vähemmistökirkko on tässä suhteessa selvästi vahvemmilla, mutta materialistisen tieteen vyörytys uhkaa senkin perusteita. Kulttuuritunteiden viljelyä heikentävät lisäksi monet muut tekijät kuten elämän teknistyminen ja kaupallistuminen, asumisen ahtautuminen kulttuuriperimältään ohuisiin kaupunkeihin ja viihteen alati kasvava osuus ihmisten ajankäytöstä.

Perusväittämäni on, että ihmisen vieraantuminen kulttuuritunteista on jo johtanut arvotyhjiöön, jossa kaikenlainen itsekkyys, piittaamattomuus, kovuus, julmuus ja väkivalta lisääntyy hallitsemattomasti. Tapahtunutta muutosta on ehkä vaikea osoittaa numeroilla, mutta ihmisten yleinen kokemus kehityksen suunnasta on jo pitkään ollut epäilyksetön. Vakavaan huoleen tarjoutuu riittävästi syytä lähes päivittäin.

Kulttuuritunteiden ylläpitäminen on varmasti mahdollista muissakin kulttuurimuodoissa kuin niissä, joita tunnetaan historiasta. Paluu entiseen ei ole mahdollinen, eteenpäin on mentävä, mutta ei ole perusteltua uskoa tulevaisuuden ihmisen onnistuvan siinä, missä reaalisosialismi epäonnistui: Kulttuuri tarvitsee ihmistä suuremman ulottuvuuden, joka ihmisen itsensä on tehtävä todeksi.

On tuskin mahdollista, että tällainen kulttuuri perustuisi edelleen teologisille oppirakennelmille. Pikemminkin pitäisi päästä asteittain irti sellaisista myyteistä, mitkä muodostuvat esteeksi rationaaliseen ajatteluun tottuneelle ihmiselle. Sen sijaan ihmisen tulisi löytää uudelleen elämän ihme, tunnustaa sen selittämättömyys ja ammentaa siitä kunnioitusta ja kiitollisuutta kaikkea sitä olemassaolon rikkautta kohtaan, josta ihminen saa iloita.

Tällainen muutos tarkoittaa lähtöä pitkälle ja vaikealle tielle, joka ei koskaan johda lopulliseen onnen tilaan. Se vaatii uudenkaltaisen ydinjoukon syntymistä kulttuuriin. Mahdottomuudesta ei ole kysymys, historia tarjoaa esimerkkejä vastaavista dramaattisista käänteistä. Vallitsevassa tilanteessa muutoksen tiellä on kuitenkin yksi lähes ylivoimaiselta näyttävä este, tieteellisen materialismin kuristusote kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Tiede ei koskaan ole arvoneutraalia. Sen perimmäiset lähtökohdat eivät ole itsestään selvyyksiä vaan jossakin vaiheessa valittuja premissejä sille, mikä katsotaan totuudeksi. Länsimaisessa tieteessä nämä valinnat alkoivat, kun läpi koko keskiajan elänyt aristoteelinen maailmankuva sortui viitisen vuosisataa sitten. Valinnat ovat täydentyneet vuosisatojen kuluessa ja vuosituhannen vaihteeseen mennessä vahvistui usko siihen, että tiede oli synnyttänyt aukottoman järjestelmän, joka lupaa ihmiselle todellisuuden täyttä vähittäistä haltuunottoa. Tätä tiedeuskoa eivät tosin kaikki tiedeyhteisöjen jäsenet jaa, mutta sen kannatus on riittävän laajaa antamaan sille paljon vaikutusvaltaa tutkimuksen ja opetuksen suuntautumiseen.

Tiedeusko perustuu viime kädessä uskolle ihmiseen. Ihminen edustaa sen mukaan pisimmälle kehittynyttä ymmärrystä ja tietoisuutta - myös itsetietoisuutta - siinä todellisuudessa, jota pidetään olemassa olevana. Pois ei tosin suljeta sellaista mahdollisuutta, että maailmankaikkeudesta löytyisi sellaisia planeettoja, joissa olisi yhtä pitkälle, kenties pidemmällekin kehittyneitä olentoja kuin ihminen. Materialistinen tiede ei sen sijaan näe mitään syytä uskoa ihmisaistien tavoittamattomaan henkiseen todellisuuteen. Sellaisen katsotaan kuuluvan ihmiskunnan lapsuudenajan myytteihin. Elämän syntyyn ja kehitykseen ei tule liittää mitään itsessään luovaa viisautta eikä nähdä siinä mitään mystistä mielellisyyttä. Elämä on luonut itsensä sattumien avulla suunnattomina ajanjaksoina sen jälkeen, kun alkuräjähdyksessä kaikki syntyi kvanttityhjiöstä tuntemattoman energian vaikutuksesta.

Tätä materialismin uskontunnustusta lausutaan julki harvoin. Keskustelut kauan sitten valituista totuuden premisseistä torjutaan tarpeettomana. Vaikka niitä voitaisiinkin arvostella, länsimaisen luonnontieteen voittokulun katsotaan osoittavan, että perustan täytyy olla kestävä. Torjunnan oikea peruste olisi kuitenkin tämä: materialistisen tieteen asema on nyky-yhteiskunnassa niin mahtava, siihen kytkeytyy niin monenlaista arvovaltaa, niin suuria taloudellis-poliittisia intressejä ja riskejä, että sen perusteiden horjuttaminen avaisi liian pelottavia näkymiä. Tieteen asema on yhteiskunnallisessa mielessä suunnilleen samanlainen kuin katolisen kirkon keskiajan lopulla.

Silti on enemmän kuin mahdollista, että materialistinen tiede perustuu suurelle harhalle, joka on viimeisen sadan vuoden aikana tieteen vallan nopean kasvun myötä kärjistymässä kriisiksi. Harhan puolesta puhuu myös se ilmeinen tosiasia, että ihminen, jonka pitäisi hallita ympäristöään ja itseään paljon entistä paremmin, voi psyykkisesti yhä huonommin.

Tämän artikkelin lähtökohtana on harhan olettaminen todelliseksi. Pyrin kuvamaan harhan olemuksen lisäksi sen syntymistä ja kehitystä.

Tieteellinen materialismi tarkoittaa todellisuuden määrittelyä inhimillisten aistien asettamilla ehdoilla. Todellisena pidetään vain sitä, minkä ihminen pystyy aisteillaan tai niiden jatkeeksi kehitetyillä laitteilla havaitsemaan. Muu torjutaan joko epätodellisena tai merkityksettömänä, jonakin joka ei ollenkaan kuuluu todellisuuteen. Tällainen vaatimus ei köyhdytä vain ilmiöiden kohtaamista vaan myös niiden ymmärtämistä, jonka edellytetään tarkoittavan niiden selittämistä aistittavan aineellisuuden ehdoilla. Käytännössä on päädytty vaikutus-seuraussuhteiden yksinvaltaan eli kaiken - ei ainoastaan materiaalisen - tapahtumisen kausaaliseen tulkintaan.

Materialistinen todellisuuskäsitys on lähtökohtaisesti antroposentrinen. Ihminen on siinä itsekeskeisyytensä vanki. Filosofit ovat laajasti pohtineet, millainen on todellisuuden ja aistimustemme suhde ja onko todellisuutta sinänsä, an sich, ollenkaan olemassa. Sen sijaan tieteen piirissä on yllättävän vähän keskusteltu niistä mahdollisista vääristymistä, joita ihmiskeskeisyydestä todellisuuden ymmärtämiselle aiheutuu.

Tieteellisen materialismin pohjautuminen ihmiskeskeisyyteen ei ensi näkemältä ole kovin ilmeinen. Tiedehän pyrkii tavoittamaan tosiasiasiat ja rakentamaan todellisuuskuvan niiden varaan. Tosiasiat ovat varmistettuja havaintoja, jotka voidaan koska tahansa toistaa ja osoittaa ilmiöiden väliset yhteydet kokeellisesti. Todistukseksi tosin hyväksytään myös tilastollinen todennäköisyys silloin, kun vaikutustilannetta ei teknisesti kyetä kokonaan pelkistämään. Orgaanisten vaikutussuhteiden pelkistämismahdollisuus on poikkeuksellista, joten tutkimustulokset jäävät moniselitteisiksi ja tulkinnanvaraisiksi, mutta tulkinnoilta vaaditaan tieteellistä kurinalaisuutta materialismin hengessä. Ihmiskeskeisyyden ei nähdä vaikuttavan tähän toimintaan ja vääristävän sen tuloksia.

Tieteen perimmäinen kysymys liittyy ihmisen mahdollisuuteen selittää todellisuutta ja tällä pohjalta hallita ilmiöitä vähintään loogisesti mutta myös käytännössä, mikäli niiden suuruusluokka ei ylitä ihmisen mittasuhteita. Materialistinen tiede on omaksunut aksioomakseen kaiken periaatteellisen selitettävyyden. Tärkein raja tässä kysymyksessä kulkee elävän ja elottoman todellisuuden, orgaanisten ja epäorgaanisten ilmiöiden välillä. Sitä ei materialistinen tiede tunnusta, vaan edellyttää samankaltaista selitettävyyttä ja ilmiöiden hallintaa samoilla kausaalisilla ehdoilla rajan molemmin puolin. Ihmiskeskeisyys pelkistyy tähän aksioomaan.

Elollisen ja elottoman todellisuuden raja on aina askarruttanut ihmistä. Antiikki suhtautui kysymykseen täysin päinvastoin kuin nykytiede. Bertrand Russell (1872-1970) kuvaa tätä vastakohtaisuutta vuonna 1946 julkaistussa Länsimaisen filosofian historiassa seuraavasti: (Teoksen alkuperäinen nimi on History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumtances from the Earliest Time to the Present Day)

Lainaus antaa Russellin omasta materialistisesta näkemyksestä selvän kuvan. Toista äärimmäisyyttä edustaa antiikin ehkä suurin ja ainakin länsimaissa merkittävimmin vaikuttanut ajattelija Aristoteles (384 - 322 eaa). Kiintoisa yhtäläisyys heidän ajattelutapojensa välillä on molempien pyrkimys tulkita eläviä ja elottomia ilmiöitä yhteneväisellä logiikalla. Hellenismissä tällaisen tekee ymmärrettäväksi tekniikan kehittymättömyys. Ei ollut koneita eikä taitoa käsitellä energiaa. Lähes kaikki työ tapahtui lihasvoimin. Vain tuulta ja veden virtausta osattiin rajallisesti hyväksikäyttää. Aristoteleen kosmologiassa myös taivaankappaleet tarvitsivat Liikuttajan, jumalallisen taustavoiman.

Aristoteelinen filosofia hallitsi Euroopan yliopistoja aina uuden ajan alkuun eli Kepleriin ja Galileihin saakka. Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää tällaista ajattelun vuosituhantista pysähtyneisyyttä ja siksi se tulkitaan usein pinnallisella tavalla. Maapallon pitäminen aristoteelisen perinteen mukaisesti kosmoksen keskipisteenä antaa kyllä perustaa ihmiskeskeisyyttä korostavaan tulkintaan, mutta keskiajan ihmiselle todellisuus oli yksinkertaisesti annettu Jumalan maailma, täynnä erilaista henkisyyttä. Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen päättyessä vähitellen uudelleen heräävä filosofian harrastus kohdistui jumalallisen ilmoituksen ja kirkon oppien tulkitsemiseen, ei empiirisiin havaintoihin. Ihmiskeskeisyyden asemasta on siten pikemminkin syytä puhua ilmoituskeskeisyydestä, jolloin ihmisen tärkein pyrkimys oli Jumalan tarkoitusten ymmärtäminen ilmoitetun perusteella.

Aurinkokeskeiseen kosmologiaan siirtyminen merkitsi empiirisen tieteen ensimmäistä läpimurtoa ja ajattelun teologisten kahleiden löystymistä mutta ei - toisin kuin yleisesti uskotaan - ajattelun yleistä vapautumista. Taivaankappaleiden liikkeet selitettiin mekaanisiksi jatkumoiksi, jotka tosin olivat osa Jumalan luomaa maailmaa mutta jotka Hän oli sen jälkeen jättänyt toteutumaan luonnonlakien mukaisiksi. Tämä ilmiöiden kausaalisuhteisiin perustuva ajatusmalli alkoi viehättää ajattelijoita yhä laajemmin, koska sen uskottiin edustavan kaikista uskomuksista vapaata todellisuuden ymmärtämistä. Mekaniikan ja sitä ohjaavien luonnonlakien tutkiminen valtasi alaa ja huipentui vuosisadoiksi Isaac Newtonin (1643-1727) kehittämissä teorioissa.

Ratkaiseva raja ylitettiin, kun myös elämää ryhdyttiin tulkitsemaan mekaanisesti. Tieteen historiassa tämä askel liittyy aikakautensa tärkeimmän filosofin René Descartes'n (1596 -1650) nimeen. Kuuluisalla epäilyn metodillaan hän etsi ajattelulleen ehdottoman varmaa perustaa ja päätyi pitämään sellaisena kokemustaan ajattelusta. Ajattelun avulla hän saattoi sitten muodostaa kuvan todellisuudesta. Sitä hallitsee jyrkkä kahtiajako sielulliseen ja aineellisuuteen. Ajattelu riitti hänelle todistukseksi sielun olemassaolosta ja samalla siitä, ettei eläimillä voi olla sielua. Ihmisen ruumiillisuudessa toteutuvat kuitenkin aineellisuutta hallitsevat luonnonlait, joten kysymyksen täytyy olla puhtaasti mekaanisesta ilmiöstä, koneesta. Ajattelemaan kykenemättömien eläinten täytyy olla pelkkiä koneita.

Tällainen ihmisen dualistinen ymmärtäminen ja muun luonnon mekanisointi muodostui vähitellen vallitsevaksi ajattelutavaksi länsimaissa. Kuvaan sisältyvä ihmiskeskeinen harha on yleisesti tiedostamatta. Englantilainen biologi Rupert Sheldrake (synt. 1942) kuvaa sitä sattuvasti kirjassaan The Rebirth of Nature (1991 ss 11-13). Hän viittaa ensin klassisissa kielissä luontoa tarkoittavien sanojen feminiiniseen alkuperään, joka elää edelleen eurooppalaisissa nykykielissä, ja toteaa sen ajatuksellisen yhteyden keskiajan luonnonkuvauksiin. Sen rinnalle hän nostaa uuden ajan mekaanisen luontokäsityksen:

Aikaisemmin lainamassani Bertrand Russellin tekstissä todetaan nykyajan tiedemiehen pitävän eläinten ja koneiden välistä juopaa näennäisenä ja uskovan, että uudet tieteelliset löydöt kaventavat sitä jatkuvasti. Tämä ei toki koske kaikkia tutkijoita eikä tieteen suuntauksia, mutta mahdollisesti valtaosaa ja ainakin enemmistöä niistä, jotka esittävät tieteen nimissä optimistisia tulevaisuuden visioita esimerkiksi aivotutkimuksen mahdollisuuksista kuvata ajattelua ja tahtomista aineellisina prosesseina.

René Descartes'n dualismista ei tällöin enää ole kysymys. Nykytieteen omaksumat tavoitteet osoittavat, että sielullisuus on menettänyt merkityksensä ihmiskäsityksessä ja että ero ihmisen ja eläinten välillä on siltä osin kadonnut. Kartesiolainen näkemys jäi siten vain väliaiheeksi siinä materialismin syntyprosessissa, jossa aineellista elämää ohjaava henkinen todellisuus ja kaiken takana vaikuttava jumalallinen tahto vähitellen muuttuivat tarpeettomiksi olettamuksiksi.

Descartes ei varmasti tällaista kehitystä toivonut, tuskin osasi edes kuvitella mitään sen suuntaista. Hän oli harras katolinen kristitty eikä missään tapauksessa halunnut ryhtyä kirkon vastustajaksi. Hänen dualisminsa muodostui kuitenkin yhdeksi niistä merkittävistä kiiloista, joista todellisuuskuvan halkeama ja ajatus myös eläviin olentoihin liittyvässä materiassa vaikuttavasta mekaanisesta kausaalisuudesta lähti liikkeelle.

Vaikka usko materiaalista todellisuutta ohjaaviin luonnonlakeihin synnytti deistisen tulkinnan kristinuskosta eli muutti Jumalan jonkinlaiseksi luomansa todellisuuden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, Jumalan luomistyötä ei vielä oltu valmiita kieltämään. Suuri muutos siinä suhteessa tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin evoluutioteorian syntymisen myötä. Tieteen historiassa teoria on leimaantunut Charles Darwinin (1809-1882) nimeen, mutta kysymys oli - samoin kuin epäilemättä kaikissa yleisen ajattelutavan suurissa käänteissä - ajassa vaikuttaneesta tendenssistä, jolle jotkut henkilöt antoivat täsmällisen muodon. Ajatuksia evoluutiosta esittivät jo puoli vuosisataa ennen Charles Darwinia sekä hänen isoisänsä Erasmus Darwin (1731-1802) että ranskalainen luonnontutkija Jean Baptiste Lamarck (1744-1829), mutta vasta nuoremman Darwinin vuonna 1859 julkaisema kirja Lajien synty johti teorian läpimurtoon.

Charles Darwin ei uskonut antaneensa evoluutiolle tyhjentävää selitystä. Hän korosti pyrkineensä ainoastaan osoittamaan luonnonvalinnan merkityksen sekä sen, ettei luominen ollut kertatapahtuma. Uusdarvinismina tunnettu nykyteoria, jossa sattumalla mutaatioiden synnyttäjänä on keskeinen osuus ja joka sopeutuu täysin materialistiseen ajatuskehikkoon, on syntynyt asteittain evoluutioteorian läpimurtoa seuranneiden noin sadan vuoden aikana. Teorian syntyprosessin eräänlaisena huipentumana voidaan pitää Nobel-palkinnon saaneen ranskalaisen molekyylibiologin Jacques Monod'n (1910 - 1976) vuonna 1970 julkaisemaa, suuren suosion saanutta kirjaa Sattuma ja välttämättömyys, jossa hän mahtipontisesti julistaa, että "objektiivisuuspostulaatin ankara sensuuri" on nykyaikaisen luonnontieteen välttämätön edellytys. Tätä lausumaa selventää seuraava lainaus:

Monod tosin myönsi, että tämä ajatus on puhdas olettamus, jonka todistaminen on mahdotonta, mutta se ei vähentänyt hänen julistuksensa ehdottomuutta. Objektiivisuuspostulaatti on hänen mukaan välttämätön, koska se vastaa luonnontieteen olemusta ja on ohjannut tieteen valtavaa kehitystä kolmen vuosisadan ajan. (Monod 1973, ss. 37-38)

Näyttää siltä, että pitkä muutosprosessi keskiajalla kaikkialle ulottuneesta animistisesta näkemyksestä täydellisen mekanistiseen todellisuuskäsitykseen on kuljettu loppuun. Pidemmälle tähän suuntaan ei enää kyetä etenemään. On syntynyt jonkinlainen pysähtymisvaihe, joka on jo jatkunut ja ehkä vielä jatkuu vuosikymmeniä. Nyt odotetaan niitä Bertrand Russellin mainitsemia uusia tieteellisiä löytöjä, joiden hän ennakoi kaventavan kuilua elävän ja elottoman välillä. Odotus saattaa kuitenkin venähtää pitkäksi, sillä tähän mennessä ei tärkeitä löytöjä ole tapahtunut muutoin kuin tiedemiesten mielikuvissa. Vielä on mahdotonta sanoa, syntyykö odotuksen jatkuessa jokin uusi käänne, mutta elämällä ei ole tapana pysähtyä, ei varmaan myöskään ajattelun tasolla.

Elämällä, jonka pelkät sattumat ovat suunnattoman pitkien ajanjaksojen kuluessa synnyttäneet ja jonka ilmenemismuodot ovat valikoituneet kamppailussa olosuhteita ja toisten lajien tai yksilöiden aiheuttamaa vaaraa vastaan, ei voi olla mitään omaa mielekkyyttä, saatikka moraalia. Ainoa mieli, jonka materialismit hyväksyvät, on elämän pyrkimys jatkuvuuteen. Tämä ei kuitenkaan voi ole mikään materialle ominainen välttämättömyys vaan ilmentää elämän aitoa olemusta. Se osoittaa vain, ettei elämän johdonmukainen materialistinen selittäminen onnistu loppuun asti.

Näkemys elämän mielettömyydestä ei vastaa ihmisen välitöntä todellisuuskokemusta. Ihmiselle on luontaista pitää omaa elämäänsä mielellisenä. Elämän mielen hukkuminen johtaa toivon heikkenemiseen elämän kantovoimana ja yleensä syvään masennukseen siihen helposti liittyvine erilaisine itsetuhoisuuden muotoineen. Eläinmaailmassa ei itsetuhoisuus ehkä ole kokonaan tuntematon ilmiö, mutta ainakin hyvin poikkeuksellista. On vaikea kuvitella, että eläinten olemassaolo ilmentäisi toivottomuutta tai mielettömyyden kokemista. Näkemys eläimistä tahdottomina automaatteina ei olekaan peräisin kokemustodellisuudesta. Jonkinlainen luontainen kunnioitus luontoa kohtaan tekee sellaisen ajatuksen ihmiselle vieraaksi.

Miten tiedemiehet pystyvät omaksumaan mekanistisen ajattelutavan? Otan sitä kuvaamaan lainauksen Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorilta Ilkka Niiniluodilta. Käyttämiensä käsitteiden osalta Niiniluoto on lainausta edeltävässä tekstissä viitannut amerikkalaiseen filosofiin Charles Peirceen (1839-1914), erääseen semiotiikan eli merkkijärjestelmien yleisen teorian perustajaan, joka jakaa merkit kolmeen luokkaan sen mukaan, millainen peruste liittää merkin kohteeseensa. Ikoni on jossakin suhteessa samankaltainen kohteensa kanssa kuten onomatopoeettiset sanat. Indeksi on kausaalisessa syy - vaikutus - suhteessa kohteeseensa, esimerkiksi irvistys tuskan merkkinä, kun taas symboli eli sovittu merkki viittaa kohteeseensa kieliyhteisön tekemän sopimuksen mukaisesti, esim. Morse-merkit.

Niiniluodolla näyttää olevan linnun käyttäytymiselle vain kaksi vaihtoehtoista selitystapaa, nimittäin ajattelu ja automaattinen, geneettisesti peritty vaistotoiminta. Tosin hän ei käytä sanaa ajattelu, mutta kuvaus viittaa selvästi ihmismielen kaltaiseen päättelyyn. Sen sijaan hän jättää huomiotta luonnollisimmalta tuntuvan vaihtoehdon, kokemisen linnun käyttäytymisen määrääjänä. Lainauksesta käy ilmi, ettei Niiniluoto kiistä eläinten tunteita vaan toteaa ekspressiivisten signaalien liittymisen niihin. Sen sijaan sellainen ajatus näyttää olevan hänelle vieras, että tunteilla olisi yleisesti ratkaiseva merkitys elävien olentojen hahmottaessa todellisuutta.

Ihminen tietää sisäisten havaintojensa pohjalta, että tunteet ovat tärkeitä ja monipuolisia informaation lähteitä. Tunteiden ontologiasta ei voida sanoa mitään varmaa, mutta ei ole selkeitä perusteita kieltää eläinmaailman kykyä tuntea. Voidaan hyvin lähteä siitä, että myös eläimillä ihmisten tapaan tunteet muuttavat aistimukset kokemuksiksi eli antavat aistimuksille merkityksiä, jotka välittyvät sekä aikaisemmista yksilöllisistä että mitä todennäköisimmin myös lajin kokemuksista.

Ihmisen kehittynyt ajattelukyky ja siihen liittyvät käsitteet aiheuttavat tosin sen, että tunteiden antamat merkitykset ovat alustavia, joita ajatus tarkistaa ja tarkentaa. Koska eläimillä ei ilmeisesti ole samankaltaista kykyä ajatella kuin ihmisellä, ne reagoivat pääsääntöisesti tunteiden välittömästi ohjaamalla toiminnalla. Myös ihmiselle tapahtuu samoin silloin, kun kokemuksen tunnelataus on kyllin vahva kuten silmitön raivo tai paniikkiin johtava pelko. Sisäisten kokemusten perusteella tiedämme kaikki, että tunteilla on sekä enemmän voimaa että suurempi nopeus kuin hitaalla ajattelulla.

Vaikka eläinten reaktiot eivät olisikaan ihmisen tavoin ajateltuja, ne ovat kuitenkin yleensä mielekkäitä ja tilanteen mukaisia. Vaaratilanteissa eläin valitsee pääsääntöisesti joko hyökkäämisen tai väistymisen, joka voi muuttua suoranaiseksi pakenemiseksi. Valinta ei ole itsestään selvä. Yksinäinen eläin ja lauma käyttäytyvät eri tavoin. Poikasistaan huolehtiva emo ottaa huomioon poikasten turvallisuuden ja valitsee siksi toisin kuin yksin liikkuva. Monilla eläimillä on lisäksi kyky sopeutua nopeasti uusiin ympyröihin ja oppia niissä vaadittavat reaktiotavat. Kaikki tämä kertoo yksilöllisen tunnejärjestelmän joustavuudesta ja mahdollisuudesta antaa aistimuksille uusia merkityksiä. Tällaista oppimista voidaan kutsua emotionaaliseksi sopeutumiseksi. Mistään geneettisesti määräytyvästä jäykästä automaatiosta ei näin nopeissa muutoksissa voi olla kysymys.

Esimerkki peippoemosta kertoo pelon tunteen merkityksestä ja vaikuttamistavasta. Pelko on varoittava tunne, joka saa kokijansa tarkkailemaan ja tarvittaessa väistämään tai pakenemaan vaaraa. Pelon turtuminen merkitsee väistämätöntä tuhoa sellaisille yksilöille, jotka elävät ainaisen ulkoisen uhan alaisena. Siksi peippoemon valppaus ja valmius reagoida on luonnollinen sellaisten merkkien ilmetessä, joihin lajikokemuksen mukaan liittyy vaara. Poikaset saavat pelon ikään kuin syntymälahjanaan ja osaavat siten emon pelokkaiden viestien hälytyttäminä hakeutua piiloon.

Kokemukset ihmisten maailmasta kertovat, että tunteet tarttuvat yksilöltä toiselle ilman verbaalisia viestejäkin ja saattavat jopa ottaa valtaansa kokonaisia väkijoukkoja. On ilmeistä, että äidin ja pikkulasten välitön emotionaalinen kontakti on tavallista herkempi. Saman voi olettaa pitävän paikkansa eläinten maailmassa, jolloin emon ääntely ja levoton liikehdintä siirtää pelokkaan tunnetilan poikasiin

Tämä esimerkki riittänee osoittamaan, että eläinten käyttäytymistä voidaan ymmärtää täysin mielekkäästi pitämättä eläimiä automaatteina tai sijoittamatta niihin vain ihmiselle kuuluvia ominaisuuksia. Materialistisen tulkinnan väittäminen tiedoksi, vieläpä tieteelliseksi totuudeksi, on puhdasta hölynpölyä, kartesiolaista dogmiuskoa ja tiedeinstituution arvovallan väärinkäyttöä.

Tunteet tosin kuuluvat siihen osaan todellisuutta, josta voi olla vain kokemustietoa. Materialistisen tieteen suhde niihin onkin jäänyt epämääräiseksi. Niiden olemus on parempien selitystapojen puuttuessa liitetty elämän aineelliseen puoleen, lähinnä hermo- ja sisäeritysjärjestelmiin. Niiden interpersoonallinen, äärimuodoissaan massiivisia joukkoreaktiota synnyttävä, energiakenttien omainen luonne on rajattu tieteellisen kiinnostuksen ulkopuolelle lukuisten muiden sellaisten ilmiöiden tavoin, jotka eivät mahdu materialistiseen ajatuskehikkoon.

Vaikka elämän mekanistinen tulkinta on jo kauan sitten vakiinnuttanut asemansa tieteessä, sen kulttuurinen vaikutus ei ole vielä toteutunut täysimääräisesti. Viive johtuu siitä, että tiede on lähes tähän päivään asti pysynyt etäällä väestön valtaosan arkitodellisuudesta. Suomi kuuluu niihin harvoihin Euroopan maihin, joissa asukkaiden suuri enemmistö on säilyttänyt elävän suhteen luontoon. Myös tänä päivänä tämän enemmistön muodostavat maaseudulla syntyneet ja kasvaneet ihmiset, joille maan viljeleminen ja monenlaiset kotieläimet ovat joskus kuuluneet jokapäiväiseen kokemuspiiriin. Tällä tavoin he ovat saaneet eräänlaisen rokotuksen suojaamaan sitä luonnollista suhdetta elämän toteutumiseen, joka ei tarvitse tieteen selityksiä.

Toinen viiveen syy löytyy uskonnon läsnäolosta elämässä. Uskonnon ja tieteen välisessä ristiriidassa on ehkä vasta puolen vuosisadan aikana tapahtunut selvä käänne tieteen hyväksi. Uskonnollisuus ja maaseutuvaltainen elämänmuoto muodostivat yhdessä vahvasti rajoittavan suodattimen tieteellisen materialismin vaikutukselle.

Uskonnon vaikutus oli voimakas myös entisessä koululaitoksessa, joka ei edistänyt tieteellisen näkemyksen leviämistä nykykoulun tapaan. Vanhassa oppikoulussa luettiin eläin- ja kasvioppia, biologian ja psykologian opetus tieteellisine teorioineen tuli kuvaan myöhään ja koski vain lukioon siirtynyttä ikäluokkansa vähemmistöä. Tilanteessa on tapahtunut raju muutos vasta viimeisen neljännesvuosisadan aikana peruskoulun toteutumisen sekä lukio- ja korkeakouluopintojen valtavan yleistymisen myötä. Samat ikäluokat edustavat ensimmäistä enemmistöltään kaupunkilaista nuorisoa, jonka yhteys maaseutuun ja luontoon on joko katkennut ja ainakin ratkaisevasti ohentunut.

Samaan aikaan on nuorten elämään ilmaantunut monia kielteisiä ilmiöitä, jotka näyttävät vuosi vuodelta vahvistuneen: torjuva suhde kulttuuritunteiden viljelyyn sekä siihen liittyen tapakulttuurin rappio ja yleinen piittaamattomuus, mikä kärjistyy väkivaltaisuuden lisääntymiseen ja päihteiden, erityisesti kovien huumeiden käyttöön. Huolestumista tällaisesta kehityksestä voidaan pitää vanhenevien ikäluokkien yleisenä asennoitumisena, mutta nykynuorisolla on siinä määrin itsetuhoisia toimintamalleja aina suoranaisia itsemurhia myöten, etteivät sukupolvien väliseen kuiluun liittyvät perinteiset selitykset tunnu riittävän. On varmasti liian suoraviivaista olettaa välitöntä yhteyttä näiden ongelmien ja uuden elämäntavan, viime kädessä muuttuneiden ajattelutapojen, välillä. Sen sijaan voidaan varmaan puhua muutosten aiheuttamasta minävoimien heikkenemisestä ja siitä johtuvasta altistumisesta monelta taholta tuleville kielteisille vaikutteille.

Minävoimista puhuminen ei kuulu tavanomaisen kielenkäyttöön. Minuuden olemuskin on kiistanalainen, sillä mitään transsendenttia ei sovi materialistiseen näkemykseen; minuus on sille vain materiasta nousseen tietoisuuden ulottuvuus. Sen sijaan transsendenttinen minuus ihmisen yksilöllisyyden sisin ydin, joka kantaa elämän mielellistä olemusta ja jonka inkarnoituminen eli ruumiillistuminen tarkoittaa elämän, eksistenssin, toteutumista.

Minävoimien vahvuus tarkoittaa kykyä omaehtoisuuteen ja itsenäisyyteen, erityisesti moraaliseen vastuunottoon. Minävoimien heikkenemisestä seuraa myös kokemisherkkyyden alentuminen ja sen mukana todellisuussuhteen ohentuminen. Tapahtunut kehitys näyttäisi selittyvän ainakin osittain sillä, ettei kulttuuri tunnusta minuuden itsenäistä olemassaoloa ja sen ensisijaista merkitystä. Tällainen yleistyvä perusasenne voi tuskin olla muuttamatta jotakin oleellista kulttuurin syvissä rakenteissa, jotka muodostuvat ihmisten yhteisistä kokemistavoista ja niiden suhteista elämän perusarvoihin. Näyttää perustellulta olettaa, että moraalin velvoittavuus vähenee, kun siltä riisutaan yli-inhimillinen alkuperä. Nuoriso joutuu varttumaan ja elämään tässä kovenevien arvojen kulttuurissa, jonka kehittymiseen se itse on korkeintaan osasyyllinen.

Eläinten kohtelu on eräs kulttuurin arvomittari. Menneessä talonpoikaiskulttuurissa esiintyi varmasti tarpeetonta julmuutta, mutta sitä osattiin paheksua. Useimmiten omistajilla oli vahva tunnesuhde eläimiin, ne olivat eräänlaisia kumppaneita. Niille annettiin yksilölliset nimet ja ne saivat sen mukaisen kohtelun, vaikka päätyivätkin ruokapöytään. Siirtyminen taloudellisten arvojen säätelemään tehotuotantoon on tältä osin merkinnyt kulttuurin emotionaalisen kentän oleellista köyhtymistä. Eläimiltä on riistetty niiden yksilöllisyys ja samalla lakattu välittämästä niille aiheutetusta kärsimyksestä. Materialistisen tieteen näkemys eläimistä puhtaina koneina on toteutunut käytännössä jo pitkälle..

Kulttuuri on elävä organismi, jossa minkään osa-alueen vaikutuksia ei ole eristettävissä kokonaisuudesta. Niinpä suhtautumisessa eläimiin tapahtunut muutos heijastuu väistämättä kokemistapoihin laajemmin ja viime kädessä kokemukseen ihmisenä olemisesta. Tämä vaikutus seuraa jo vanhasta kartesiolaisesta dualismista: ihminen fyysisenä olentona erotetaan yhä jyrkemmin siitä, mitä hän on persoonana tai minuutena, vanhan sanonnan mukaan sieluna.

Teoriassa puhutaan edelleen psyykkis-somaattisesta kokonaisuudesta ja kokonaisvaltaisesta suhtautumisesta ihmiseen, mutta käytännössä suhde fyysiseen olemukseen on muuttunut täysin mekanistiseksi. Selvimmin tämä näkyy terveydenhuollossa, jossa enää tehdään tuskin mitään ilman pitkälle kehitettyä tekniikkaa. Ihmisen oma kokemus ei ole merkittävä, hänen tilanteensa määritellään lukuisilla kemiallis-fysikaalisilla tutkimuksille, joiden tulokset johtavat suoraviivaisesti päätöksiin kemiallisesta manipulaatiosta tai kirurgisista toimenpiteistä.

Lääketieteen tavoitteena onkin täydellisesti toimiva kone, jonka kaikkia häiriöt voidaan paikallistaa ja poistaa. Häiriöiden oireet on todettava mahdollisimman varhain, jotta toiminnan jatkuminen turvattaisiin mahdollisimman helposti. Terveydenhuollon ihanne on jatkuva terveys ja kuoleman siirtäminen yhä etäämmälle yksilölliseen tulevaisuuteen. Jokainen epätäydellisenä tai poikkeavan riskialttiina syntyvä yksilö on tällöin järjestelmän rasite, jonka syntyminen on viisainta estää. Materialistinen lääketiede on tällä tavoin uudelleenarvottanut ihmisen, jolta samalla on riistetty yksilöllinen ainutlaatuisuus sairauksineen ja omine kuolinaikoineen.

Lääketieteen sivutuotteena on syntynyt mahtava ja tuottava terveysteollisuus, jonka etujen mukaista on saattaa ihminen yhä suurempaan riippuvuuteen sen tuotteista. Mekanistisen tieteen kritiikittä omaksuneelle lääketieteelliselle tutkimukselle tarjoutuu tätä tietä lähes rajattomat taloudelliset voimavarat elämän yhä syvempään medikalisointiin.

Samaan aikaan koululaitos tehostaa toimintaansa ihmisten muuntamisessa yhteiskunnan talouden ja hallinnon tehokkaiksi rattaiksi. Opetuksen alku on aikaistettava ja erikoistumista lisättävä, jotta potentiaaliset voimavarat tulevat mahdollisimman tehokkaasti hyödynnetyiksi tuotannon ja työelämän tulevia tarpeita varten. Enää ei riitä, että ihminen on tehokas osa työvoimaa, hänet on hyödynnettävä tehokkaasti myös kuluttajana, jotta tuotannon pyörät pyörisivät. Niinpä kehitetään esimerkiksi yhä monimutkaisempia tietoyhteyksiä ja tiedon käsittelijöitä, jotka vähitellen muuttuvat ylellisyysesineistä arjen välttämättömyydeksi.

Tällaista kulttuurimuutoksen kuvausta voisi jatkaa pitkään. Sen ydinsisältö on elämän kaikkinainen mekanisoituminen ja automatisoituminen, joka ei koske enää pelkästään fyysistä olemassaoloa vaan lopulta myös kaikkea ihmisten yhteiselämää. Yhteiskunta on muuttunut giganttiseksi kasvuautomaatiksi, jonka käynnissä pitäminen on elämän ehto mutta joka vaatii yhä suurempia uhrauksia.

Uhraukset tehdään ihmisen kustannuksella. Tuotannon kasvun pitäisi tuottaa yleistä hyvinvointia ja tyytyväisyyttä, mutta näin ei tapahdu, vaan päinvastoin kaikkinaiset ihmisen tilaa ilmaisevat hälytysmerkit lisääntyvät ja mittarit näyttävät punaista. Mutta mikä on se ihminen, joka voi huonosti, kun terveydestä pidetään hyvää huolta? Sen täytyy olla jotakin aineetonta, mekanistiseen kuvaan kuulumatonta. Kyseessä on varmaan se sielu, minuus, persoonallisuus tai yksilöllisyys, joka oli olemassa vielä Descartes'lle mutta jonka materialistinen tiede on kauan sitten todennut myytiksi, katteettomaksi uskomukseksi.

On paradoksi, että vaikkei sielua ole, sielulliset sairaudet lisääntyvät ja vaikeutuvat jatkuvasti. Ilmiönä ne eivät näytä häviävän, vaikka niiden oireiden ilmenemistä on opittu estämään tehokkaalla kemiallisella manipulaatiolla. Tällä tavoin ei saada aikaan paranemista sanan varsinaisessa mielessä, vaan katkaistaan ihmisen syvemmästä olemuksesta tietoisuuteen pyrkivien viestien kanavia ja siten edistetään hänen robotisoitumistaan. On myös mahdollista, että estämällä yksilöitä kohtaamasta omia vääristyneitä ja sairaita puoliaan niiden paine muuttuu yhä massiivisemmaksi kollektiiviseksi vääristymäksi. .

Elämän mielellisyys ei kuulu tieteelliseen todellisuuskäsitykseen. Kuitenkin näyttää siltä, ettei ihminen kykene pitkään jatkamaan mieletöntä elämää, koska aito minuus ei koe sitä tyydyttäväksi. Yksilöiden elämässä se johtaa tietoiseen tai tiedostamattomaan itsetuhoon. Sama logiikka koskee luultavasti kulttuurisia kokonaisuuksia, vaikka pidemmät aikajaksot vaikeuttavat sen havaitsemista.

Nuorison kapinointi edustaa tässä tilanteessa kollektiivista terveyttä, pientä toivoa vääristymien kohtaamisesta. Muutokseen ei kuitenkaan päästä, vaikka ulkoisia valtarakenteita onnistuttaisiinkin horjuttamaan. Elämän mieltä on lähdettävä etsimään paljon syvempää.

Uuden kulttuurikauden syntyminen näyttää mahdolliselta vain irtaantumalla materialistisesta todellisuuskäsityksestä. On mukauduttava siihen, ettei elämää voi selittää eikä hallita. Ihminen ei kykene materialistisen näkemyksen mukaisesti sanelemaan ehtoja luonnolle, vaan yhteistyöhön luonnon kanssa on suostuttava luonnon ehdoilla. Tarvitaan sellaisia ajatusmalleja, joiden avulla voi hahmottaa luonnon immateriaalista olemusta ja hyvinvoinnin ehtoja ohi pelkkien kausaalisten tekijäin Tavoitteeksi ei kuitenkaan kannata asettaa mitään yhtenäistä teoreettista mallia, jonka kaikki hyväksyisivät. On kokeiltava rinnakkaisia, toisiaan peilaavia lähestymistapoja, eräänlaista ajattelun kaleidoskooppia. Jatkossa esitän mahdollisia lähtökohtia eräälle lähestymistavalle.

Todellisuuden muuttuminen jakaantuu kahteen ilmiöryhmään, tapahtumiseen ja toimintaan. Tapahtuminen on kausaalista syyn ja vaikutuksen toteutumista. Se käsittää myös tapahtumaketjuja, joissa yksi muutos käynnistää toisen, tämä seuraavan jne, kunnes saavutetaan jonkinlainen tasapainotila ja tapahtuminen loppuu. Tasapainotila ei tarkoita vain pysähtymistä vaan myös samankaltaisena jatkuvaa liikettä. Olosuhteiden muutokset voivat laukaista uusia ketjuja, mutta tapahtuminen on luonteeltaan jaksottaista eikä sinänsä sisällä jatkuvuutta. Pelkät kausaaliset tapahtumat tai muutosprosessit pysähtyvät lopullisesti saavutettuaan tasapainotilan.

Puhutaan myös finaalisesta tapahtumisesta, joka tarkoittaa ilmiöiden etukäteen määräytynyttä etenemistä kohti jotakin maalia tai päämäärää. Jos eteneminen ymmärretään mekaanisesti, finaalisuus on mahdollista ainoastaan robotilla, johon tavoite on ohjelmoitu ja joka on lisäksi varustettu tapahtumisen tarvitsemalla energialla. Teknisesti sellainen on mahdollista, mutta muusta tapahtumisesta se poikkeaa vain siten, että kausaaliketju on siihen sisäänrakennettu. Kaikki energiaa luonnosta siirtävät järjestelmät ja niihin kytketyt tekniset laitteet voidaan rinnastaa robotteihin, vaikka ne olisivatkin ohjelmoituja vain jatkamaan yksinkertaista käyntiään niin kauan kuin energiaa riittää. Elämä ei tällaisia ilmiöitä sisällä eikä tunne.

Kielenkäyttö on sekaantunut siten, että koneiden käynnin sijasta puhutaan myös niiden toiminnasta. Toiminta on kuitenkin olemuksellisesti elämään liittyvä käsite. Se edellyttää toimijaa eli subjektia, jolla on kyky aiheuttaa liikettä ja muuttumista. Toiminnalla on aina jonkinlainen suunta tai pyrkimys, minkä ilmeneminen vaatii tahtoa. Kyky tahtoa onkin subjektin keskeinen tunnusmerkki. Raja tapahtumisen ja toiminnan välillä on periaatteessa selvä ja tarkoittaa, että vain toiminta sisältää jatkuvuuden, mitä elämä kaikissa muodoissaan merkitsee.

Subjekti sinänsä on abstraktio, jonka olemusta ihminen ei kykene selittämään. Se ei ole aistittavissa eikä noudata kausaalisuutta, vaan ilmentää itseään pelkästään pyrkimyksinä eli intentioina. Se ei ole redusoitavissa millekään fyysiselle mikrotasolle eikä alistu muillekaan fysiikan tarjoamille tulkinnoille. Sen sijaan voidaan puhua subjektisista ilmiöistä. Niillä tarkoitetaan havaittavissa olevia olioita, joissa tai joiden välityksellä intentiot toteutuvat. Havaittavuus edellyttää aineellista tai energeettistä olemusta. Tämä merkitsee, että subjekti toteuttaa itseään kausaalisen tapahtumisen piirissä käyttämällä sitä pyrkimystensä saavuttamiseen.

Tästä avautuu toinen näkökulma subjektin määrittelyyn. Voidaan todeta, että hahmollinen eli aistittava todellisuus jakaantuu kahteen ilmiöryhmään, elollisiin eli subjektisiin olioihin ja elottomiin eli objektisiin (esineellisiin) ilmiöihin. Subjektiset oliot ovat toimijoita, esineet vain tapahtumisen osatekijöitä ilman mitään omia pyrkimyksiä.

Myöskään tahdon olemusta ei voi määritellä. Subjektin tavoin se on abstraktio, joka ilmenee toimintana. Itsetietoisella oliolla on siitä sisäinen kokemus, joka liittyy läheisesti olemassaolon kokemiseen. Tahtoa ei ihmistieteiden piirissä juuri määritellä, mutta siitä puhutaan pääasiassa inhimillisinä ominaisuutena. Tämä näyttää merkitsevän taipumusta samaistaa tahto tietoisiin, ajattelulle perustuviin pyrkimyksiin, mikä on ilmeinen ajatusharhan mahdollisuus. Kokemuksen mukaan valtaosa myös ihmisen toiminnoista toteutuu tiedostamattomien tekijöiden ohjaamina, usein primitiivisten tarpeiden pohjalta tai ainakin rationaalisista valinnoista ja tietoisista tavoitteista riippumatta. Juuri tällä tavoin materialistinen tiede olettaa eläinten toimivan.

Tutkimalla tahtoa introspektiivisesti, omana sisäisenä kokemuksena, on mahdollista päätyä sellaiseen näkemykseen, että tahto on elämään liittyvä ontologinen peruskäsite, kaiken elämän olemassaolon perusta. Siksi on perusteltua puhua eksistentiaalisesta tahdosta, jonka heijastumia kaikki tahdon erilaiset esiintymismuodot ovat. Ehkä parhaiten eksistentiaalista tahtoa ilmentää pyrkimys jatkuvuuteen, mikä on kaiken elämän ehdoton perusominaisuus. Tämä pyrkimys toteutuu sekä yksilöllisesti kamppailuna hengissä säilymisestä että lajikohtaisena tarpeena synnyttää uusia yksilöitä. Sellaista elämänmuotoa, jolta suhde jatkuvuuteen puuttuu, on mahdotonta edes kuvitella.

Vastasyntynyt lapsi kykenee suuntaamaan tahtoaan vain vähän. Tahdon ensimmäiset toteutumistavat ovat ääniä ja liikkeitä, joilla lapsi ilmaisee pääasiassa vaikeita peruskokemuksiaan kuten ahdistusta, pelkoa, kipua tai nälkää. Kun näihin viesteihin vastataan myönteisesti oikealla ravinnolla, lämmöllä ja turvallisella läheisyydellä, tahdon toteuttaminen saa väljempiä mahdollisuuksia. Liikkeet ja ääntely muuttuvat tutustumiseksi omaan fyysiseen olemukseen ja sen käytön harjoitteluksi. Lapsi löytää myös olemassaolon ilon ja uteliaisuutensa, joka vähitellen laajenee omasta ruumiillisuudesta toisiin ihmisiin ja asteittain avartuvaan fyysiseen ympäristöön.

Terveen lapsen ja nuoren ihmisen tahto näyttäytyy myöhemmin pursuavana toiminnallisuutena ja ympäristöön kohdistuvana mielenkiintona, jolle ajatus ei vielä aseta varsinaisia päämääriä. Päämäärätietoisesta tahtomisesta tulee vasta vuosien mukana itsestään selvä osa olemassaoloa, kunnes vanheneminen jälleen muuttaa tilanteen. Vanhuudessa on suostuttava siiten, ettei tahto enää riitä elämänpiirin säilyttämisen vaatimiin fyysisiin tai henkisiin ponnistuksiin, vaikka miten sitä toivoisi.

Näissä inhimillistä tahtoa kuvaavissa esimerkeissä on vielä kysymys tietoisesta tahtomisesta. Vastasyntyneen tietoisuudesta ei vallitse yksimielisyyttä, mutta ehkä voidaan puhua ainakin esitietoisuudesta. Syntymän tapahtuma ei kuitenkaan näytä muodostavan selvää rajaa tahtomisessa, vaan myös sikiöllä on jonkinlainen oma tahto. Jokainen odottava äiti tietää, että sikiö liikuttaa raajojaan itsenäisesti, äidin tahdosta riippumatta. Sikiön liikkeet alkavat jo niin varhain, ettei sen keskushermosto ole vielä ehtinyt kehittyä täyteen toimintavalmiuteen. Tämäkin puoltaa tahdon ymmärtämistä itsenäisenä, tietoisuuden tasoista riippumattoman subjektin perusenergiana, elämän yleisenä eksistentiaalisena ulottuvuutena.

Tällaisen ajattelutavan mukaan eksistentiaalinen tahto ei synny elämän aineellisen olemuksen mukana, vaan on alkuperäisempi subjektin väline sen asteittaisessa asettumisessa fyysiseen, sosiaaliseen ja henkiseen olemassaoloon. Tämä syntymisprosessi saattaa alkaa jo ennen munasolun ja siittiön yhtymistä, kun uuden elämän puhkeamiseen johtavat emotionaaliset prosessit vaikuttavat tulevissa vanhemmissa. Vakavasti otettava tutkimustieto osoittaa joka tapauksessa, että sikiölle kehittyy jo aineellisen kehityksen varhaisvaiheessa jonkinlainen tietoisuus ja sen pohjalta muistia, josta pystytään saamaan tietoa regressiivisin menetelmin. Tässä tyydyn vain viittaamaan viime vuosikymmeninä tehtyihin laajoihin ja tuloksiltaan yllättäviin tutkimuksiin (mm Stanislav Grof: Beyond the Brain).

Tahdon samaistamista ihmisen tietoisten pyrkimysten kanssa voidaan pitää osana vallitsevaa antroposentristä harhaa, johon liittyy eläinten määritteleminen koneiksi, niiden subjektisen olemuksen kiistäminen sekä aidon subjektisuuden varaaminen tunnetun olemassaolon piirissä pelkästään ihmislajille. Loogisesti tämä tarkoittaa eläinten kaikenlaisten yksilöllisten tai lajikohtaisten pyrkimysten eli tahdon kieltämistä. Myös ihmisen tietoinen tahtominen edustaa kuitenkin vain ohutta pintakerrosta siinä välittäjävoimien kokonaisuudessa, jota kutsun eksistentiaaliseksi tahdoksi.

Termeistä voidaan aina kiistellä. Monien mielestä tahdon käsitteen laajentaminen tällä tavoin johtaa epätäsmälliseen kielenkäyttöön ja sekaannuksiin. Tätä vastaan voi todeta, että myös tahdon liittäminen tietoiseen toimintaan johtaa epämääräisiin rajauksiin. Inhimillisen tietoisuuden alueella esiintyy suuria yksilöllisiä ja kulttuurikohtaisia vaihteluja. Ääriesimerkkejä ovat sellaiset joogit, jotka hallitsevat tietoisella tahdollaan tavallisesti automaattisia fyysisiä reaktioita. Oikeana ratkaisuna tässä ehdotettavan ajattelutavan kannalta pidän puhumista tietoisesta tahdosta erotukseksi eksistentiaalisesta tahdosta silloin, kun nimenomaan ensin mainitusta on kysymys.

Edellä olen viitannut siihen, että eksistentiaalista tahtoa ilmentää ehkä parhaiten elämän yleinen pyrkimys jatkuvuuteen, joka toteutuu sekä yksilöllisesti kamppailuna hengissä säilymisestä että lajikohtaisena tarpeena synnyttää uusia yksilöitä. Tämä vaatii määrätietoista toimintaa: ravinnon hankkimista, puolustautumista ja tuhoutumisvaarojen välttämistä, parittelukumppanin etsimistä ja parittelun toteuttamista, tarvittaessa huolehtimista poikasista, kunnes ne selviävät itsenäisesti. Näitä tavoitteita eläimet eivät toteuta yksin vaan yleensä toiminnallisina yksikköinä, joita ovat pari, lauma ja yhdyskunta. Yksiköissä vallitsee selkeä työnjako, jonka yleisimpinä perusteina ovat sukupuoli ja ikä.

Koska eläimet eivät tee sopimuksia eivätkä suunnittele yhteistyötä, toimintaa ylläpitävänä ja ohjaavana ei enää voi olla yksilöllinen tahto, vaan se korvautuu ainakin osittain yksikkökohtaisella kollektiivisella tahdolla. Kollektiivinen tahto vaikuttaa myös lajikohtaisesti, mikä ilmenee ainakin kahdella selkeällä tavalla. Ensinnäkin yksilöt valitsevat parittelukumppaninsa saman lajin piiristä. Poikkeamat tästä säännöstä ovat hyvin harvinaisia. Toiseksi lajitahto näkyy siinä, että saman lajin jäsenten surmaaminen on poikkeuksellista. Sitä ilmenee yleisesti vain kamppailuissa reviireistä tai parittelukumppanista. Ihminen on ainoa laji, joka surmaa lajitovereitaan joukkomitassa.

Elämän jatkuvuutta turvaavan tahdon ilmenemismuodoissa on paljon sellaista, mille materialistisen tieteen on mahdoton löytää selityksiä. Ongelma onkin ratkaistu näennäisselityksellä, ottamalla käyttöön sinänsä sisällyksetön vaiston käsite. Evoluutioteorian kehittyessä sille on tosin annettu geneettis-mekanistinen selitys, jonka mukaan vaistot ovat geeneihin koodattuja käyttäytymissääntöjä. Eläinten elämässä niiden katsotaan toteutuvan automaattisesti tai jonkinlaisella pakonomaisuudella. Tämä on kuitenkin samaa näennäisselittämistä, sillä mallien muuttuminen aineellisista koodeista käyttäytymiseksi on osa toistaiseksi ratkaisematonta elämän psykofyysistä ongelmaa. Mekanistisen selittämisen vaikeutta lisää vaistotoiminnoissa saman sukupolven aikana tapahtuva oppiminen olosuhteiden muuttuessa.

Myös ihmisellä on vaistonvaraisia toimintoja, tosin yleensä eläimiä heikommin kehittyneitä. Sen sijaan vietit, joita on pidettävä vaistoihin rinnastettavina voimina, ohjaavat ihmistä voimakkaasti. Seksuaalivietti saattaa yksittäisten ihmisten elämässä toteutua niin hallitsemattomasti, että eläimillä tuskin esiintyy vastaavaa. Lääketiede todennäköisesti selittää tällaisen käyttäytymisen poikkeuksellisella hormonierityksellä, mille voidaan taas etsiä mekaanista perustaa. Itse vietin olemus jää kuitenkin selittämättä.

Tahtoa elämän ylläpitämispyrkimyksenä ei tarvita selittämään vain sellaisia toimintoja, joille olemassaolo tarjoaa vaihtoehtoja. Myös elämän vaihtoehdottomat perustoiminnot kuten hengitys, verenkierto ja ruuansulatus vaativat ylläpitäjänsä. Koska kysymys ei voi olla mistään automaatista eikä siihen liittyvästä kausaalisesta tekijästä, toimintojen ylläpitäjän täytyy liittyä subjektiin ja nimenomaan sen eksistentiaaliseen tahtoon. Tätä näkemystä voi perustella muun muassa sillä, että vanhuudessa, joka loogisesti merkitsee eksistentiaalisen tahdon heikkenemistä, elämän perustoimintoihin ilmaantuu häiriöitä, joiden voimistuminen johtaa lopulta kuolemaan.

Subjektinen olio ei voi pitää itseään kiinteänä osana esineellistä ympäristöään vaan sen täytyy kokea olevansa erillinen, lajiolemuksensa asettamissa rajoissa omaehtoisesti reagoimaan ja toimimaan kykenevä entiteetti. Tästä seuraa, että sillä täytyy olla tiedostava suhde ympäristöönsä. Suhteessa oleminen ja siihen liittyvä vuorovaikutus toisten olioiden kanssa kuuluvatkin subjektiseen peruslaatuun.

Tahto jo sinänsä edellyttää jonkinlaista tietoisuutta, koska tahdon toteutuminen tarkoittaa pääsääntöisesti valintoja ja niiden mukaan toimimista. Tahtominen tarvitsee suuntansa, jonka valinta tapahtuu tiedostettujen mahdollisuuksien joukosta. Ainoastaan elämän välttämättömät perustoiminnot muodostavat alueen, jolla eksistentiaalinen tahto toimii yhdensuuntaisesti, ilman valintoja. Vaihtoehtona on vain kuolema. Voidaan tosin ajatella myös siten, ettei kuolemakaan tarkoita eksistentiaalisen tahdon raukeamista vaan tahtomisen uutta suuntautumista tietyissä elämäntilanteissa, joista viimesijaisin ja väistämättömin on vanhuus.

Tahdon ja tietoisuuden suhde voidaan nähdä myös toisensuuntaisena ja sanoa, että tietoisuuden syntyminen edellyttää tahtomista aktiivisena ympäristösuhteena, millä tarkoitan aistimisen terävyyden ylläpitämistä ja aistitun hahmottamispyrkimyksiä. Siten kumpaakaan ei voi johtaa toisesta, vaan niitä on pidettävä rinnakkaisina subjektisina ominaisuuksina.

Mitä on tietoisuus? Sen yhdistäminen subjektisiin ilmiöihin eli elämän kaikkiin ilmenemismuotoihin vaatii selkeää irtaantumista siitä antroposentrisestä asenteesta, jonka mukaan tietoisuudella olisi läheinen tai jopa suoranainen yhteys inhimilliseen kykyyn ajatella. Sen sijaan tietoisuus edellyttää kykyä kokea. Tämä ominaisuus tekee tietoisuuden ja sille perustuvan toiminnan mahdolliseksi kaiken elämän yhteydessä. Elämän matalinkin aste omaa edellytykset kokea ja tulla siten tietoiseksi ainakin sellaisista elinympäristön tapahtumista, jotka muuttavat merkittävästi kokevan subjektisen olennon elinehtoja ja joihin sen on siksi mahdollisuuksiensa mukaan reagoitava.

Tietoisuuden lajikohtaiset erot ovat tietenkin valtavia. Esimerkiksi niin alkeellisen olion kuin kastemadon täytyy tiedostaa ensisijassa vain maan kosteuden vaihtelut voidakseen tarvittaessa nousta pintaan tai kaivautua kosteisiin syväkerroksiin. Imettäväislajien ravinnon hankinta ja vaarojen väistäminen vaatii kastematoa paljon monipuolisempaa ja valppaampaa ympäristötietoisuutta. Muuttolintujen ja vaelluskalojen ympäristötietoisuus muodostaa oman vaikeasti hahmottuvan ilmiönsä, jonka tulkitsemisessa ei voi välttää kysymyksiä tietoisuuden kollektiivisista ulottuvuuksista. Tämä aihepiiri ja siihen läheisesti liittyvät kysymykset kollektiivisesta tahdosta vaativat kuitenkin toisenlaista kysymyksenasettelua ja tarkastelutapaa, johon ei tässä yhteydessä ole mahdollisuuksia. Seuraavassa paneudun lähinnä kokemisen yleisiin ehtoihin.

Kokeminen perustuu aistimuksiin, jotka ovat eläimillä yleisesti ihmistä herkempiä. Aistimista voi vielä pitää mekaanisuutta lähestyvänä tapahtumana, jossa orgaaniset elimet ottavat vastaan ympäristön hahmoja ja tapahtumia kuvaavia signaaleja. Tällaiset signaalit eivät kuitenkaan sellaisenaan tiedostu eivätkä jää muistiin pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että seulomattomien signaalien määrä on jokaisen vastaanottajan kyvyille ylivoímainen. Pääosin vain sellaiset signaalit, joilla on tai voi olla subjektin kannalta merkitystä, tunkeutuvat mieleen ja synnyttävät tai herättävät mielikuvia. Seulonnan suorittavat tunteet.

Tietoisuutta luovat mielikuvat ovat muistumia tunnevoimaisista kokemuksista, joihin ihmismieli oppii yhdistämään käsitteitä. Ihmisten maailmassa on lisäksi mahdollista, että aistihavaintojen merkitykset nousevat puhtaasti älyllisestä mielenkiinnosta, jolla ei ole suoranaista yhteyttä havaitsijan vitaali-intresseihin. Eläimillä tällaista tuskin esiintyy. Niiden aistimukset saavat merkityksensä kokemistavoista, jotka pohjautuvat olemassaoloon liittyviin tarpeisiin.

Puhe eläinten mielikuvista tai mielen hahmoista on tietenkin ihmisen omasta sisäisyydestään muodostaman mallin siirtämistä eläimiin, joiden sisäisyydestä ei ole tietoa saatavissa. Tällaiselle olettamukselle on kuitenkin vaikea esittää vahvoja vastaväitteitä. Ainakin kehittyneimpien eläinten aistit muistuttavat ihmisen vastaavia elimiä ja eläimillä on ilmiselvästi myös tunteita. Miksi siis eläinten toimintaa ohjaavia kokemuksia ei voisi luonnehtia tunteilla latautuneiksi mielikuviksi, kun parempaa selitystapaa ei ole tarjolla?

Tässä yhteydessä on tärkeää puhua myös tunteiden olemuksesta, josta biologisilla tieteillä on toistaiseksi ollut hyvin vähän sanottavaa. Lukija voi palauttaa mieleensä edellä Rupert Sheldrakelta lainatun kappaleen, jossa hän toteaa metaforien ja analogisten kuvien kuuluvan kieleemme ja ajattelumme ehdottomaan rakenteeseen. Tunteet ovat niitä ilmiöitä, joiden hahmottamista ilman analogisia malleja voidaan pitää suorastaan ylivoimaisena. Toimivia analogioita on kuitenkin vaikea löytää. Mekaaniset mallit kuten tietokone ajattelun ja aivotoimintojen analogiana johtavat tunteiden ymmärtämisen varmasti harhaan. Tunteiden samaistamista hermotoimintoihin ja sisäeritykseen voidaan verrata esineen ja sen varjon sekoittamiseen keskenään, tosin käänteisesti siten, että fyysisellä tasolla ilmenevä tapahtuminen on heijastumaa aistien tavoittamattomiin jäävistä energeettisistä tekijöistä.

Tunteet on helppo mieltää energioiksi, sillä ne synnyttävät ja ylläpitävät sekä mielen että ainakin välillisesti myös kehon liikkeitä ja toimintoja. Sitähän energian käsite juuri tarkoittaa (klassisen kreikan sana energeia = toiminta, engl. action, operation). Uusi fysiikka on mahdollistanut niiden ymmärtämisen kenttävoimiksi, jotka eivät aineellistu eivätkä siten sijaitse missään erityisessä kohdassa ihmisen tai eläimen kehoa. Tällainen tulkinta on itse asiassa täysin luonnollinen, sillä kaikki elämän ulottuvuudet merkitsevät alituista tapahtumista ja siten energioiden jatkuvaa toimintapiiriä.

Tunteet muodostavat ylipäänsä liian monimutkaisen kokonaisuuden, jotta sitä voitaisiin loppuun asti selittää. Ne näyttävät olevan ennen kaikkea välittäviä voimia, joihin subjektisten olioiden sekä keskenään että esineellisen ympäristön kanssa suhteessa oleminen perustuu. Kun tunteet yhdistyvät aistimuksien välittämään tietoon ympäristön tapahtumista, syntyy valmiuksia nopeastikin muuttuvien tilanteiden hallintaan tai ainakin reagointiin niiden suhteen. Jos aistit välittäisivät viestejä vain ajattelulle tai ymmärrykselle, tietoisuuden syntyminen olisi hengenvaarallisen hidas prosessi, joka tukehtuisi helposti materiaalin paljouteen.

Tahdon ja tietoisuuden ymmärtäminen ilmiöiden subjektisiksi laaduiksi antaa uuden näkökulman elämää jäljittelevien, itseään ohjautuvien koneiden rakentamismahdollisuuteen. Tällaisilta koneilta tulisi edellyttää paitsi kykyä aistia ympäristöään ja tehdä tältä pohjalta mielekkäistä valintoja, myös ohjelmoinnista riippumatonta eksistentiaalista tahtoa ja kykyä kokea eli antaa ilmiöille merkityksiä suhteessa omaan olemassaoloonsa. Sellainen tuskin onnistuu muualla kuin fyysikkojen hurjimmissa mielikuvissa.

Tekniikan mahtavaa kehitystä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia ei tietenkään voi kieltää. Elektronisen tekniikan varassa kyetään rakentamaan hämmästyttäviä laitteita ja korvaamaan niillä monia aikaisemmin pelkästään ihmisille mahdollisia toimintoja. Rajaa elävän ja mekaanisen todellisuuden välillä ei kuitenkaan ole miltään osin rikottu eikä sellaista ole realistisessa näköpiirissä. Tämä näkemys voidaan esittää vähintään yhtä suurella ehdottomuudella kuin Jacques Monod'n objektiivisuuspostulaattia koskeva kanta, mutta kääntämällä hänen väitteensä päinvastaiseksi niin, että objektiivisuuspostulaatti voidaan asettaa vain objektisille eli esineellisille ilmiöille, kun taas luonto toimii mielellisesti jäljittelemättömällä tavalla.

Olen päätynyt siihen, että subjektinen olemus toteutuu ainakin kahtena intentionaalisena laatuna, tahtona ja tietoisuutena. Näiden on kyettävä voittamaan materiassa ja siihen rinnastettavissa energioissa vaikuttavat luonnonlait, jotta elämä mahdollistuisi. Ajatellaanpa sellaista elämän syntymisprosessia, jonka alkukohtana on karu ja eloton kuunmaisema. Ainakin lähes sellaisen löytää vaikkapa Islannista. Prosessin eräänlaista lopputulemaa edustakoon trooppinen sademetsä, joka pursuaa elämää valtavana lajirikkautena. Saman kuvan elämän kahdesta perusomaisuudesta, sitkeydestä ja voimasta, jolla intentionaalisuus murtaa materian jähmeyden, voi tunnistaa niistä ulkoisesti hennon näköisistä kasveista, jotka pystyvät puskemaan itsensä valoon vaikeiden esteiden läpi. Seurasin eräänä keväänä työpaikkani seinustalla Oulunkylässä, kun pihan asfalttipinta alkoi ensin pullistua ja lopulta repesi, jolloin esille työntyi leskenlehden mahtava kukintorypäs.

Elämän intentionaalinen eli luova luonne ei rajoitu vain olemassaolon fyysiselle tasolle. Myös sellaiset henkiset laadut kuten kauneus, hyvyys ja totuudellisuus ovat intentiota, joita elämä tavoittelee, todellisuuteen eksistoituvien subjektisten olioiden sisäisiä pyrkimyksiä, joita ei mikään kausaalinen tekijä pysty selittämään. Asiaan tässä yhteydessä laajemmin paneutumatta on syytä todeta myös, että henkisilläkin intentioilla on vastavoimansa kuten elämällä kuolema. Niistä pahuuden ongelma on vaikein ja polttavin.

Materialistinen näkemys on ymmärrettävissä historiallisesti mielekkäänä jaksona ihmisen kamppailussa kohti avarampaa tietoisuutta. Taustalla vaikuttavat vuosisataiset kokemukset henkisen todellisuuden edustajina itseään pitäneiden henkilöiden ja instituutioiden vallan vaarallisuudesta. Historiallinen näkökulma ei kuitenkaan vastaa kysymykseen, miten materialistinen näkemys voisi jatkuvasti säilyttää tukevan pohjan logiikalleen, kun se johtaa henkiset intentiot arvovapaasta materiasta.

Eräät keskustelukumppanini ovat kysyneet, olenko ajatuksissani palaamassa dualismiin. Jos elämän intentionaalinen perusolemus hyväksytään, voidaanko todella välttää dualismia, olettamusta hengen ja materian toisistaan riippumattomasta olemassaolosta? Ymmärrän tämän huolen siinä mielessä, ettei dualismi minunkaan mielestäni toteuta sellaista todellisuuskäsityksen eheyttä, joka tuntuu välttämättömältä jollakin intuitiivisella tavalla. Dualismin ei ehkä tarvitse olla materialismin ainoa vaihtoehto, mutta kolmannen vaihtoehdon hahmottamiseen ei pelkkä elämän intentionaalisuuden hyväksyminen riitä. Tarvitaan syvemmältä muuttuvaa todellisuuskuvaa.

Vaikka eloton materiaali näyttää ihmisen aikaperspektiivistä pysyvältä, se on nykytieteen näkemyksen mukaan tulosta energioiden muuttumisprosesseista. Ehkä se onkin vain välivaihe todellisuuden mittaamattoman pitkässä muotoutumisprosessissa, jonka liikkeelle lähtöä alkuräjähdysteoria pyrkii kuvaamaan. Ehkä siinä syntynyt materiaalinen maailma on antanut hengelle mahdollisuuden aineellistua, kohdata itsensä ja ehkä lopulta löytää itsetietoisuuden. Tällaisessa ajatusleikissa ihminen kaikessa vajavaisuudessaan edustaa ainakin tällä planeetalla ja mahdollisesti myös tässä aurinkokunnassa pisimmälle kehittynyttä itsensä tiedostamisen tasoa.

Raamatun luomismyytti kertoo, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tässä ajatuksessa voi olla jokin syvä ydin. "Virhe" on siinä, että ihminen kuvittelee olevansa valmis Jumalan kuva, vaikka itsensä tiedostavaan elämänlaatuun tähtäävä luomisprosessi on vielä pahasti kesken. "Syntiinlankeemus" tapahtui, kun ihminen syötyään hyvän- ja pahantiedon puusta kehitti materialistisen tieteen, jonka uskotaan toimivan oikean ja väärän tai hyvän ja pahan kategorioiden ulkopuolella, moraalisesti riippumattomassa todellisuudessa.

Nyt on kysyttävä, joko tässä ajatusleikissa on päädytty siihen vaiheeseen, että kuvaan väistämättä tunkeutuu todellisuudesta riippumaton voima, luovaa tapahtumista sen ulkopuolelta jotenkin säätelevä subjektinen olento, Luoja, Jumala? Tämä olennon rooliin lankeaa helposti myös oikean ja väärän tai hyvän ja pahan normittaminen, jolloin ihminen voi luopua viimesijaisesta vastuusta. Tällöin kuitenkin palaisimme dualismiin.

Onko se vältettävissä? Ratkaisu riippuu ihmisestä itsestään, hänen tarpeistaan ja kyvyistään. Todellisuus voidaan ehkä hahmottaa myös valtavaksi subjektiseksi entiteetiksi, jonka kehitystä ei määrää mikään ulkopuolinen tekijä vaan jonka omat intentiot ovat viime kädessä kaiken muutoksen lähtökohta. Raja kausaalisuuden ja intentionaalisuuden välillä olisi siten vain porras elämän kehityksessä kohti korkeampaa itsetietoisuutta.

Viime vuosina on puhuttu paljon siirtymisestä epävarmuuden aikaan. Yleensä tällä tarkoitetaan tulevaisuuden ennustamisen vaikeutumista. Ehkä epävarmuuden syvin ydin onkin siinä, että on luovuttava kuvitellusta kaiken tietämisen mahdollisuudesta. Tietämistä ovat luonnontieteiden ohella ja ennen niitä pyrkineet edustamaan ilmoituspohjaiset uskonnot. Mikäli eteneminen kohti epäautoritaarista kulttuuria jatkuu, nämä molemmat varmuuden tarjoajat menettävät voimaansa yhä kriittisemmässä ihmismielessä. Tähän voi liittyä vaara yleisen kyynisyyden lisääntymisestä. Juuri siksi tarvittaisiin entistä kipeämmin elämän kunnioittamista ilman lopullisia selittämispyrkimyksiä.

Totean varmuuden vuoksi. ettei kantani merkitse uskontojen arvon kieltämistä siltä osin, kun on kysymys ihmiskunnan suurten opettajien vaikutuksesta uskonnollisten instituutioiden kautta. Mutta samoin kuin tieteen myös näiden instituutioiden tulisi vapautua kiistelemästä todellisuuden olemusta koskevista perimmäisistä kysymyksistä. Kaikki niitä koskevat teoriat ovat vain tämän artikkelin kaltaisia ajatusleikkejä.

______________________________

Teksti on lähetetty Luonnonfilosofian seuran jäsenille sähköpostissa 4.11.2001 ja liittyy esitelmään, jonka kirjoittaja pitää seuran kokouksessa Tieteiden talossa 7.2.2002. a-v.perheentupa@kolumbus.fi