Allan Juutilainen:

Tunnetusti filosofian vaikeimpia ja syvimpiä ongelmia on kysymys ihmisen tahdon vapaudesta, jonka piiriin joudutaan monissa sielullisissa yhteyksissä ja ratkaisuissa. Dilemmaan on käytetty runsaasti filosofista aivoenergiaa, ja se on synnyttänyt deterministien ja indeterministien koulukunnat, joista edelliset katsovat tahtomme ja hengen toimintojen olevan ennalta määrätyt, jälkimmäisten mielestä inhimillinen tahto on vapaa. Kumpainenkaan suunta ei ole kyennyt ongelmaa ratkaisemaan, ja todennäköisesti se kuuluukin niihin kysymyksiin, jotka jäävät lopullista vastausta vaille. Pulma sinänsä ei ole eilen syntynyt – jo Demokritos ja Aristoteles vaivasivat sillä päätään, ja heidän jälkeensä sitä ovat pohtineet muun muassa Spinoza, Descartes, Kant, Schopenhauer, Leibniz, Høffding. Tähän kovaan filosofiseen pähkinään ovat ottaneet kantaa myös monet suomalaiset ajattelijat ja tutkijat, kuten Edward Westermark, E. Ahlman, Eino Kaila, J. E. Salomaa, ym. Erikseen ovat vielä ne lukemattomat ihmiset, jotka enemmän tai vähemmän tietoisesti ovat kokeneet tämän ongelman jokapäiväisessä elämässään ja aprikoineet mielessään tähän tapaan: Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt sitä ja sitä tai: minun olisi pitänyt, mutta en voinut, vai olisinko sittenkin voinut, jos olisin tahtonut jne. Kaikki tämä osoittaa, miten läheisesti tahdonvapauden kysymys liittyy jokapäiväisiinkin toimiimme, tekemisiimme ja jättämisiimme.

Jyrkän determinististä kantaa edustava Schopenhauer katsoo tiettyjen olosuhteiden vallitessa voitavan menetellä vain yhdellä tavalla. Siten kaikki on "tähtiin kirjoitettu". Tästä johtuu pessimismin filosofin mukaan, ettei elämänvaelluksemme ole voinut olla muuta kuin mitä se on ollut, sillä sen on täytynyt olla nimenomaan sellainen, koska kaikki tapahtuva on luonteeltaan lakiperäistä, juuri määrätyllä eikä millään muulla tavalla tapahtuvaa. Lucretiuksen tavoin Schopenhauer näkee elämässä välttämättömyyden rautaisen lain ja oikullisen sattuman sokean leikin. Kuitenkin eräässä mielessä ihminen on "ikivaltojen" ikeestä vapaa: elämää punnittuaan ja sen perinjuurisen kurjuuden havaittuaan hän voi tehdä vapaan valinnan joko elämänsä jatkamisen tai sen lopettamisen puolesta. Tässä on kuitenkin vaikea välttyä näkemästä ristiriitaa kun Schopenhauer – todettuaan maailmanjärjestyksen deterministiseksi – edellyttää silti ihmisen voivan vapaasti valita elämän tai kuoleman. Eivätkö juuri itsemurhat ole näennäisestä vapaaehtoisuudestaan huolimatta eräänlaisen pakon sanelemia? Mutta aiheen kannalta ja sen täydennykseksi on paikallaan seuraava ontologinen kaavailuyritys.

Ihmiselle on mielekästä ja jollakin tapaa "turvallista" edellyttää olevaiselle alku kuin joksikin lähtöpisteeksi. Tähän hypoteesiin vaikuttaa merkittävältä osalta hänen taipumuksensa käyttää itseään, mittaa, mitattavaan. Ihminen, tuo merkillinen fragmentti olevaisen kehityskulussa, ajattelee rajallisena olentona vaistomaisesti rajattomuudellekin rajan, toisin sanoen: olemassaololle alun, mitä syvälle juurtunutta päähänpinttymää ei ole vaikeata horjuttaa esimerkiksi seuraavalla.

Ajatelkaamme vaikkapa käsitettä "ikuisuus", niin kohta huomaamme, ettei sille ole mitenkään mielekästä ja loogista edellyttää alkua tai loppua, sillä jos joku on ikuinen, on se aina ollut, sillä ei ole alkamishetkeä eikä se liioin koskaan pääty. Ikuisuus ei vietä syntymäpäivää eikä sille voida kirjoittaa nekrologia. Eräässä taannoisessa sanomalehtiuutisessa tosin ennusteltiin jo maailmankaikkeuden synnyn kohdakkoin tapahtuvaa ratkeamistakin, mikä edellisen valossa tuntuu kuitenkin vähemmän tarpeelliselta, ja syntyteoriaan uskovien lienee joka tapauksessa syytä valmistautua pitkään odotusaikaan! Mitään absoluuttista todistusta olettamukselle, että olevaisella olisi niin sanottu alku, ei siis ole olemassa, joten voimme sanoa sen olevan aivotuotettamme.

Mutta toisaalta tarvitsemme olettamuksia, joille rakentaa, ja nimenomaan tahdonvapautta pohtiessamme tuntuu suorastaan käytännöllisen järkevältä olettaa kaikelle alku, mikä tukee determinististä käsitystä tahdosta. Jos lähdetään siitä, että maailmankaikkeus on kerran syntynyt, seuraa siitä jatkuvuus käsillä olevaan nykyhetkeen ja hamaan aioneihin aikoihin saakka. Ja ihmisen ollessa kysymyksessä merkitsee se sitä, että juuremme ulottuvat toki kauemmas kuin Aatamiin ja Eevaan. Lisäksi edellyttäkäämme, että meihin aikojen saatossa on biologisten prosessien välityksellä siirtynyt hiven "alkutahtoa". Siten kannamme itsessämme menneisyyden näkymätöntä tiedostamatonta perintöä, sen laahusta ja taakkaa, mutta myös kaikkia niitä voittoja ja huojennuksia, joita kehitys, tuo salaperäinen muuntumisilmiö, josta on vaikeata tietää, mitä se syvimmiltään on, on meille suonut. Yksinomaan isäin pahoja tekoja emme siis joudu menneisyyden vekseleinä lunastamaan. Elämän tuotteita ollen ja siihen biologisesti ja metafyysisesti sidottuina emme tietenkään voi olla siitä samanaikaisesti erotettuna. Voinko niin muodoin irrottaa yksilöllisen, monilla säikeillään menneeseen ja tapahtuneeseen liittyvän tahtoni siitä, josta se on osa? Eikö se sido minua itse asiassa silloinkin, kun ajattelen olevani tahtoni ja tekemisteni herra. Eiköhän tässäkin kohden ole mahdettu huolehtia siitä, etteivät puut hipoisi taivaan lakea.

Bismarckilta on lause: "Joka ihmisellä on tahtonsa, hänen tahtonsa on hänen kohtalonsa." On kenties lausuttu nerokkaampiakin ajatuksia, ja mikäli rautakansleri tarkoitti yksilön voivan ilman edellytyksiä vain omasta tahdostaan käsin luoda kohtalonsa, hänen perspektiivinsä vaikuttaa lyhyeltä ja totuutensa epäilyttävän indeterministiseltä. Tahdolle annetaan siinä suhdaton painotus, mutta sehän on ollut monen diktaattorin valtaannousua ja kukistumista säätelevä maksiimi. Jokainen on "oman onnena seppä" vain vahvoin varauksin. Näin eivät kuitenkaan yleensä tarmokkaat tahtoihmiset ajattele. He eivät katso vain kulkevansa kohtalonsa tähtien alla, vaan uskovat itse sijoittaneensa ne kohdalleen! Niin sanotut tahtoihmiset suorittavat kyllä merkittäviä tekoja – heissä on veturillinen energiaa. Monelta tarmonpesältä jää vain huomaamatta "tekojen melske", josta Tagore on maininnut. J. W. Snellmania ei ole toki syytä samastaa heihin. Hän on ja pysyy kansakunnan suurena. Ongelmamme nimissä tohtinee kuitenkin epäillä, mahtoiko hän sittenkään itse tehdä omaa päätään, kuten hän Fr. Cygnaeukselle kehaisi.

Tahdossa Schopenhauer näkee koko maailmantapahtumaa kannattavan voiman. Hänen metafyysisellä tahtokäsitteellään on irrationaalinen sisällys: Se on tajutonta, sokeaa viettiä, herkeämätöntä pyrkimystä. F. E. Sillanpään flegmaattisen elämänviisauden mukaan pitäisi päästä siihen, ettei tarvitsisi mihinkään pyrkiä … Tämä toteutuukin Franz Werfelin tulevaisuuden utopiassa, jossa päämääriin ei pyritä, vaan ne tulevat luokse. Myös Krishnamurti korostaa pyrkimisen vahingollisuutta. – Tahto ja tahtominen on henkistä energiaa, joka puolestaan synnyttää uutta energiaa ja tapahtumista. Väinö Linna sanoo maailmaa "tahtojen temmellyskentäksi". Tahto asettaa itselleen päämääriä ja tavoitteita, jotka voivat johtaa taas uusiin päämääriin ja tavoitteisiin. Kehitykselle tahto antaa impulsseja, tuskin on – ainakaan sanan länsimaisessa merkityksessä – ajateltavissakaan kehitystä ilman edes jonkinasteista tahtomista. Juhani Siljon runo "Excelsior" alkaa sanoin: "Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun." V. A. Koskenniemen Prometheus herjaa Zeus-jumalaa, joka on luonut maailmaan heikkotahtoisia, "kyyryjä orjia", mutta ei "tulitahtoja kirkkahin mielin". – Tahdonvapauden ydinkysymys on: tahdonko itse, mitä tahdon, voinko ja missä määrin tahtoa vapaasti ja itsenäisesti ilman, että tahtoani joltakin (minulle tuntemattomalta) taholta tuetaan, kannustetaan tai ehkäistään. Ongelman pulmaisuutta osoittaa myös juomaveikkojen jutustelu maljojen äärellä: - Voisin kyllä lopettaa tämän ryyppäämiseni, jos vaan tahtoisin. – Miksi et sitten tahdo? – Kun en minä voi tahtoa.

Tahdolle hengentoiminnoissa hallitsevan aseman antaneita filosofeja oli myös Augustinus, joka sai seuraajia eräistä keskiaikaisista ajattelijoista kuten Anselmista ja Abelardista. Skolastikot puolestaan paneutuivat kysymykseen, onko tahto älyä korkeampi sielullinen ominaisuus. Duns Scotus taas meni äärimmäisyyteen – hänestä tahto ei tarvinnut lainkaan älyä, koska se on kaiken huippu, joten sen syyn kysyminenkin on absurdia. Mestari Eckhart ja Nikolaus Cusanus pitivät sekä tahtoa että älyä korkeimpina sielunkykyinä. Antiikin ajattelijoihin palautuu Spinoza, jonka mukaan tietäminen säätää tahtomisen suunnan – samoin ajatteli jo Sokrates – eikä täysin itsenäistä tahtomista ole. Intellektualismia edusti aikaisemmin mainittu Leibniz sekä hämäräksi syytelty kansallisfilosofimme oppi-isä Hegel. Voluntaristeista, so. tahtoa sielunelämän primäärisenä elementtinä pitäneistä uudella ajalla vaikuttaneista ajattelijoista mainittakoon vielä Jakob Böhme, Fichte ja Schelling.

Määrättyä suuntaa tietoisesti noudattavan tahdon taival ei suinkaan ole huviretki. Tahtoa voisi verrata vaeltajaan, jota kohtaavat monet vastukset ja vaikeudet: milloin on edessä autio erämaa, milloin jyrkkä ja vaarallinen vuoritie. Yö tai rajuilma voi yllättää yksinäisen kulkijan, joka joskus päätyy keitaalle tai näkee houkuttavan kangastuksen. Tahto sekä saa että jakaa iskuja. Motiivien paljoudesta se suorittaa jatkuvaa valintaa vaikuttimien määrän ja laadun ollessa enemmän tai vähemmän yksilöllisiä, asianomaisen luonteesta ja kehitystasosta johtuvia. Motiivien "sulkutuli" voi joskus olla niin kiivas, ettei tahto voikaan edetä, vaan sen on alistuttava asemasotaan tai suorastaan peräännyttävä. Mutta voi olla toisinkin, kuten Eino Kaila on osoittanut huomauttaessaan, että siellä, missä vahvat ja ristiriidattomat tarpeet vallitsevat, ei erikoisemmin esiinny "motiivien taisteluita" ja että meillä on tahdonvapauden tunne erityisesti silloin, kun toisarvoisista ratkaisuista on kysymys. – Toisinaan tahto joutuu käymään tuskallisen raastavaa taistelua, joka vahingoittaa sitä itseään sen vuoksi, että tahto tällöin voi olla ristiriitainen, horjuva eikä varma päämäärästään. Ihmisiä, jotka tarkoin tietävät mitä tahtovat, ei ole sakeanaan. Schopenhauer pitää maailman alkutahtoakin ristiriitaisena, sen sokeaan pyrkimiseen liittyy erottamattomasti vihollisuus, taistelu. On paradoksaalista, että elämän harmoniaa säätelevät ristiriidat, mutta yksilössä tahdon jatkuva taistelu voi tuhota jopa koko persoonallisuuden. Toisaalta esimerkiksi korkealahjakkuuksien geniusta voivat hedelmöittää tahdon laadusta ja voimakkuudesta johtuvat paineet ja jännitykset. Esimerkkeinä voisi useista mainita Friedrich Nietzschen ja August Strindbergin.

Erityisesti tahdon eettisellä alueella, jonne korkeammassa tahtomisessa väistämättömästi joudutaan, käydään pitkäaikaista taistelua. Tunnettu on Platonin kuvaus ihmisestä, kahden eri suuntaan reutovan hevosen vetämästä parivaljakosta. Nietzschen vertaus laulavasta enkelikuorosta ja olemuksemme kellareissa ulvovista pedoista on tuttu sekin. Monilla on vain taipumus nähdä pahimmat "synnit" jollakin tietyllä, esimerkiksi tunne-elämän alueella ja unohtaa tai olla sokeita sellaisille melkoisesti vaarallisemmille ihmisluonteen ominaisuuksille kuin mitä ovat esim. kateus, suvaitsemattomuus, epärehellisyys, juonittelu, sadismi, pahansuopuus jne. – Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan myös muutama sana vaistosta, joka joskus ehkäisee tahtoa – useimmiten lienee laita kuitenkin päinvastoin. Vaistotoiminnot ovat vaikeasti erotettavissa tahdosta kuten muuten äly ja tunnekin – sielunelämämme on holistinen, kokonaisvaltainen. Tietyissä hengentoiminnoissa on toinen toisensa tiellä vaiston osoittautuessa usein ratkaisuissaan tietoista tahtoa viisaammaksi, sen "tuntosarvet" ovat herkemmät. On tunnettua, että henkisesti korkeatasoisissa yksilöissä on paljon juuri näitä vaistoihmisiä. Tahtoon liittyy ja sitä ohjailee järki, joka valintamahdollisuuksien tienhaarassa on erehdyksille – ja usein varsin tuhoisille – altis. Se voi myös syyllistyä moraalisesti monin verroin pahempiin rikkomuksiin kuin tunne konsanaan. Lin Jutang päätteleekin ilkikurisesti ajattelemisessa oltavan aina tekemisissä paholaisen kanssa. Järkeily ei varmaan eräissä tilanteissa olekaan paras menettelytapa, mutta usein tuolla toimeliaalla hiilihankomiehellä on sormensa pelissä myös vähän tai ei laisinkaan harkituissa ratkaisuissa.

Käsitellystä lienee jo käynyt ilmi, että ehdotonta vapautta ihmisellä ei ole. Schellingin mukaan vapaa on vain se, joka toimii oman olemuksensa lakien mukaisesti ja jonka olemus on hänen omaa tekoaan. Mutta voi kysyä: kenen olemus on yksinomaan hänen omaa tekoaan? Eikö kaikki johdu kaikesta ja vaikuta kaikkeen? Syystä onkin sanottu, että jos ihminen olisi itsensä tekemä, hänen tulisi olla myös itsensä aiheuttajana, alkusyynsä, causa sui. Mutta kuka voi kohottaa itseään tukastaan ja yhtä huonolla menestyksellä voi vaikuttaa siihen, syntyykö Pekingin kurjalistokortteliin tai mahdollisesti kruunupääksi johonkin kuningashuoneeseen – sovinnaista kuvaa käyttääkseni tai haluaako ylipäänsä lainkaan ilmaantua tähän maailmaan, jossa sattumanvaraisuus ja determinaatio usein näyttävät mystisen irrationaalisesti vuorottelevan. Vapauden tunteen kokemuksen edellytyksenä on lainalaisuuden tajuaminen. Kant katsoo vapauden tietoisuuden sisältyvän vain moraaliseen toimintaan: kun on oikein tahdottu ja oikein tehty, ollaan vapaita, ja niin kategorinen imperatiivi, jokaista velvoittava eetillinen laki, on toteutettu. Tahdonvapautta pohdittaessa lienee kuitenkin asiallisempaa puhua vapauden tunteesta kuin vapaudesta.

Ankaran eettiseen kantaan on päätynyt Sartre, jonka mukaan "ihminen on vain sitä mitä hän itsestään tekee" ja hän on myös vastuussa ei vain itsestään vaan kaikista kanssavaeltajistaan. Jokaisen olisi kysyttävä itseltään, onko käyttäytymiseni koko ihmiskunnalle opiksi kelpaavaa. Eikö tämä ole kuin puhdas toisinto Kantin kaikkia velvoittavasta siveyskäskystä? Sartre korostaa erityisesti mitä seuraisi, jos kaikki tekisivät mitä haluaisivat. Eksistentialistilla tosin ei ole Jumalaa, mutta se ei suinkaan merkitse, että hän voisi tehdä mitä tahansa. Arvojen kirkkaassa maailmassa – toteaa Sartre – ei meillä ole oikeutuksia eikä puolusteluja. Ihminen on yksin ja tuomittu vapauteen, ja tuomittu hän on siihen siksi, koska ihmisen vastuu alkaa heti hänen maailmaan tultuaan. Lauseen jälkiosaa on kuitenkin vaikea tajuta ja se on omiaan herättämään mietteitä ja vastaväitteitä. Miten voi esimerkiksi puolivuotiasta, vielä vegetatiivisella tasolla olevaa lasta pitää "teoistaan" vastuullisena? Heikko ihminen tai pelkuri ei saa armoa eksistentialismilta, koska he eivät ole sitä mitä ovat fyysisistä syistä, vaan tekojensa vuoksi, sillä kumpikin on ansainnut osansa ryhdittömällä ehkä suorastaan ala-arvoisella käyttäytymisellään määrätyissä tilanteissa. Mutta toivoa silti on: he voivat vapautua noista ominaisuuksistaan. Maailmassa vain ihminen päättää mitä hän on ja mitä muut ovat. En voi – jatkaa Sartre – tavoitella vapautta vain itselleni sisältämättä samaan tavoitteeseen myös muita. Tahtoessani että itse olen vapaa, on minun tahdottava samaa etua sekä periaatteellisesti että inhimillisesti myös kaikille muille. Sartre lausuu, että "on suurta optimismia sanoa, että ihmisen kohtalo on hänen omissa käsissään". Ihminen on ikään kuin sattumanvaraisesti singottu "olevaisen yöhön", hänen on omin neuvoin keksittävä ja löydettävä itsensä. Valitessaan oman laatunsa hän määrää myös moraalinsa, eikä hänen tahtoaan determinoi mikään ulkonainen voima, vaan hän itse luo itsensä elämäntavallaan. Cartesius johti yksilöllisen olemassaolon ajattelusta, Sartren mukaan ihminen on olemassa vain tähdätessään korkeisiin päämääriin. Kun eksistentialismin filosofi, siis – kuten on käynyt ilmi – liittää vapauteen ankaran vastuun sen käytöstä – lienee Sartrea nihilismistä syyttäneillä aiheellista kannan tarkistamiseen.

Yllä käsitellyllä ei luonnollisestikaan ole voitu "ratkaista" tätä ikivanhaa filosofian kiistakysymystä. Ehkei tähdellisin ongelma olekaan siinä, onko tahtomme vapaa vai kahlittu. Sitä vastoin on ratkaisevan merkitsevää, että meillä on useimmiten tunne siitä, että olemme vapaita ajattelemaan, tahtomaan, tekemään ja jättämään tekemättä. Silloin emme voi hevin välttyä vastuusta tapauksissa ja tilanteissa, joissa emme kernaasti tunnustautuisi niiden aiheuttajiksi.

__________________________________________

Kirjoitus liittyy Allan Juutilaisen Luonnonfilosofian seuran kokouksessa 31.1.2002 pitämään esitelmään ja on alun perin julkaistu Vaasa -lehdessä 1950 -luvulla.