Eero Byckling

Esitelmä Luonnonfilosofian seuran kokouksessa 10.10.2002

     Lähtökohtana omalle kiinnostukselleni filosofiaan ei ole ollut niinkään akateeminen filosofia vaan yleisesti pyrkimys ymmärtää todellisuutta perinteisen länsimaisen filosofian pohjalta. Eräänä välineenä tässä on semantiikka, jonka keskeisiä käsitteitä ovat olemassaolo ja totuus. Tässä esityksessä tarkastellaan miten luonnollista kieltä käytetään todellisuuden kuvaamiseen ja myös erilaisten fiktioiden luomiseen. Koska tiede kertoo millainen maailma on, mutta ei voi sanoa millainen sen pitäisi olla, nousee esille kysymys, mitä ovat arvot ja etiikka. Ovatko ne historiallisen kehityksen synnyttämiä, ihmisten joitakin tarkoitusperiä varten keksimiä vai onko niillä objektiivinen ihmisestä riippumaton perusta? Mitä ovat ihmisoikeudet, ovatko ne vain YK:n säätämiä kansainvälisiä lakeja? Nämä pohdinnat ovat erityisen ajankohtaisia, sillä nykymaailmassa erityisesti luonnontieteen hallitseva asema ja postmoderni filosofia ovat johtaneet kapeaan ihmiskuvaan ja arvojen köyhtymiseen tai jopa kieltämiseen.
     Erilaisten ideologioiden sisältöä (ja niiden hyväksikäyttöä eturyhmien omiin tarkoituksiin) voidaan myös tarkastella lähtökohtana se, miten kielen avulla luodaan monenlaisia todellisuuden kuvauksen ja fiktioiden yhdistelmiä. On hyödyllistä selvittää, mitkä maailmankuvamme piirteet johtuvat kielen struktuureista ja mitkä ovat aidosti todellisuuden rakenteita. Luonnollisella kielellä on monimutkainen syntaktinen ja semanttinen rakenne, joka heijastuu esittämiimme väitteisiin. Erityistieteiden havainnot ja teoriat antavat tieteellisen menetelmänsä ansiosta parhaan saatavissa olevan tiedon omasta tutkimuskohteestaan, ja niistä on ollut tavatonta hyötyä ihmiskunnalle. Niiden tehtävänä ei kuitenkaan ole kokonaiskuvan antaminen ihmisestä ja maailmasta, vaan tämän voi luoda vain filosofia. Tieteellisen filosofian avulla saadaan aineksia monitahoisemman ihmiskuvan rakentamiseen, ja tätä kautta voidaan ehkä myötävaikuttaa siihen, että oikeudenmukaisuus lisääntyisi maailmassa.
     Itse olen jo lapsuudesta lähtien ihmetellyt, miksi ihmisillä on niin paljon vääriä käsityksiä maailmasta. Nämä kuvitellut uskomukset aiheuttavat usein vahinkoa heille itselleen ja muille ihmisille. Nykyhetken äärimmäinen esimerkki on islaminuskoinen itsemurhaiskun tekijä, joka uskoo pääsevänsä paratiisiin mutta päätyykin vain hautausmaalle, jos sinnekään. Laajempia uskomusten vaikutuksia on erilaisilla poliittisilla ideologioilla, uskonnoilla, arvostuksilla, taikauskoilla ja filosofian suuntauksilla. Jo se, että näitä on paljon ja ne ovat keskenään ristiriitaisia, osoittaa että ne eivät voi kaikki olla oikeassa. Tästä syntyy joillekin ihmisille halu ja pyrkimys löytää totuus, ymmärtää kuinka asiat todellisuudessa ovat.

     Kauan sitten olin teoreettinen fyysikko ja innostuin tutkimaan nestemäistä heliumia matalissa lämpötiloissa. Minnesotan yliopistossa eräs tutkija kysyi, haluaisinko nähdä heliumia hänen laboratoriossaan. Kun sitten katselin pientä vedennäköistä nestemäärää kryostaatissa olevassa koeputkessa, sillä oli kaksi odottamatonta vaikutusta. Ensinnäkin oli todella mielenkiintoista nähdä todellisuudessa se kohde, jota oli vuosia käsitellyt vain mallien ja yhtälöiden muodossa. Mutta toiseksi tuli mieleen, onkohan tämän hyvin harvinaisen ja vain ultramatalissa lämpötiloissa esiintyvän aineen tutkiminen niin kovin tärkeää. Pian vaihdoinkin alaa hiukkasfysiikkaan. Filosofiasta kiinnostuin paljon aikaisemmin kuin fysiikasta. Sen kohdalla ei vuosikymmenien mittaan ole koskaan tullut epäilystä siitä, etteikö se olisi tärkeätä. Sen sijaan kysymys siitä, mitä filosofia tutkii, mikä todella on sen kohde, on alkanut vasta vähitellen selvitä minulle. Kohta tulenkin siihen miksi filosofia on tärkeätä myös arkielämässä ja miten se auttaa meitä näkemään asioita oikein. Sen kautta alkaa myös ymmärtää miksi väärät uskomukset ja käsitykset ovat niin yleisiä.

3. Luonnollisen kielen rooleja

     Vaikka kielestä yleensä puhutaan välineenä, jonka avulla esitetään tosiasioita, on hyvä huomata että luonnollista kieltä käytetään enimmäkseen kaikenlaisiin muihin tarkoituksiin. Yllä on listattu joitakin yleisimpiä puheen ja kirjoitusten lajeja. Käytännössä nämä roolit tahtovat mennä sekaisin ja koetan seuraavassa kuvata miten sitä voitaisiin välttää. Lisäksi keskityn pääosin yhteen rooliin eli miten esitetään tosiasioita. Otetaan nyt aluksi tarkasteltavaksi pari esimerkkitapausta, joissa on syvällisemmin keskusteltu siitä ovatko tietyt asiat olemassa vai ei.

     Kuuluisa Leibnizin ja Clarken välinen kirjeenvaihto [1] vuosina 1715-16 käytiin todellisuudessa Leibnizin ja Newtonin välillä. Newton uskoi, että avaruus ja aika ovat absoluuttisia ja objektit liikkuvat avaruuden suhteen. Leibniz taas päätteli, että jos tyhjässä avaruudessa on objekteja ja sitten objektisysteemiä kierretään ympäri tai liikutetaan avaruuden suhteen, alku ja lopputilaa ei voi millään erottaa toisistaan. Siten Leibnizin mielestä vain objektien keskinäiset relaatiot ovat olemassa. On vain suhteellisia välimatkoja, ei absoluuttisia paikkoja. Sama päättely pätee myös ajan suhteen; ei ole absoluuttista aikaa. Tämä keskustelu on siitä mielenkiintoinen, että myöhemmin suhteellisteoria osoitti vakuuttavasti Leibnizin käsitykset todeksi. Samaten kun aikoinaan luennoin kvanttimekaniikkaa TKK:ssa, käytin itse asiassa samoja argumentteja kuin Leibniz. Jos fysikaalinen systeemi on tyhjässä avaruudessa, systeemin aaltofunktio on invariantti rotaatioiden ja translaatioiden suhteen. Siten systeemin aaltofunktio kuuluu johonkin rotaatioryhmän ja translaatioryhmän esitykseen ja tästä seuraavat kvanttiluvut spin ja impulssi. Vastaavasti systeemin massa on kvanttiluku joka numeroi Lorentz-ryhmän esityksiä. Nähdään siis että absoluuttinen avaruus ja aika ovat fiktioita, eivät todellisia.

     Platon esitti aikanaan [2], [3], että on olemassa niin sanottuja ideoita tai muotoja, joita yhtäältä ei voi havaita aisteilla, mutta joiden mukaisesti maailma rakentuu. Tämä Platonin ideaoppi on ollut runsaan kritiikin kohteena. On kysytty missä nämä ideat oikein ovat ja onko sellaisia olemassa. Toisaalta monien tunnettujen ajattelijoiden, esimerkiksi Bochenskin ja Gödelin, mielestä on ilmiselvää että Platon on oikeassa. Kutsutaan nyt Platonin ideoita hieman modernimmin formaaleiksi struktuureiksi ja selvitellään niiden olemassaoloa.

     Minulla on tässä kädessäni kultainen sormus ja varmaan voimme olla yksimielisiä siitä että se on olemassa. Tämä esine on rakentunut kulta-atomeista, jotka muodostavat säännöllisen kidehilan. Esine voidaan laittaa röntgendiffraktio-laitteeseen ja silloin kullan kidehila diffraktoi röntgensäteen ja muodostaa diffraktiokuvion. Kun asiantuntija katsoo diffraktiokuviota, hän voi suoraan sanoa mikä kidehila aineessa on. Tässä tapauksessa se on tiheään pakattu kuutiohila ccp. Kyseisen hilan ccp voimme löytää myös toisella tavalla. Matematiikassa on erikoisala nimeltään ryhmäteoria. Oletetaan että on joukko elementtejä siten että niille on määritelty kertolasku. Aina kun kerrotaan kaksi elementtiä a ja b saadaan kolmas elementti c. Ryhmän kertolasku toteuttaa kolme aksioomaa: 1) se on assosiatiivinen, 2) on olemassa yksikköelementti ja 3) jokaisella elementillä a on olemassa käänteiselementti a*. Nyt voimme ryhmäteorian avulla tutkia rotaatioita kolmiulotteisessa avaruudessa ja siten määrittää mitä mahdollisia kolmiulotteisia hilarakenteita voi olla olemassa. Osoittautuu että on 32 erilaista kidehilaa; yhtenä niiden joukossa on ccp eli tiheään pakattu kuutiohila. Huomaamme siis, että kidehila ccp löydetään kahdella eri tavalla. Me voimme löytää sen ja määrittää sen ominaisuuksia puhtaasti matemaattisesti, kirjoitamme vain joukon aksioomia ja alamme laskea. Toisaalta voimme havaita sen esiintymiä luonnossa kokeellisesti ja aistien avulla. Näemme siis että formaalisia rakenteita on olemassa ja niillä on ne piirteet jotka Platon mainitsi. Tämä olemassaolo-ongelma ratkeaa Platonin eduksi.

     Kurt Gödel oli vakuuttunut Platonin ideoiden olemassaolosta. Tässä voi lyhyesti mainita miten Gödelin teoreema tukee tätä näkemystä. Gödelin lause sanoo oleellisesti, että jos olemme kiinnittäneet minkä tahansa aksiomatisoinnin aritmetiikalle, aina löytyy tosia aritmetiikan lauseita, joita ei voi todistaa tästä aksioomasysteemistä lähtien. Siten totuus on eri asia kuin todistettavuus. Myös voidaan sanoa että se että jokin on totta on riippumatonta siitä voimmeko todistaa sen. Gödelin lauseesta on kaksi muutakin muotoa. Turingin kone on idealisoitu tietokone, siten että jos on annettu mikä tahansa tietokone ja ohjelma, Turingin kone pystyy suorittamaan samat toiminnot kuin tietokone. Nyt tunnettu probleema kysyy: Jos on annettu Turingin koneen ohjelma, pysähtyykö kone äärellisen määrän askelia jälkeen vai ei. Osoittautuu, että sellaista algoritmia ei ole olemassa, joka ratkaisisi tämän pysähtymisongelman. Kolmas versio liittyy kompleksisuuteen. Merkkijonolle voidaan määritellä kompleksisuus oleellisesti siten, että se kertoo kuinka pitkä tietokoneohjelma tarvitaan jotta saadaan generoitua annettu merkkijono. Nyt eräs kompleksisuusteorian lause sanoo, että on olemassa merkkijonoja, joiden kompleksisuus on niin suuri, että mikään tietokoneohjelma ei pysty niitä generoimaan. Nämä kolme lausetta ovat itse asiassa sama teoreema eri muodoissa. Tästä nähdään ensinnäkin, että kun Gödelin lause puhuu väitteistä ja kompleksisuuslause merkkijonoista eli ekvivalentisti luvuista, korkeammalla abstraktiotasolla totuus ja olemassaolo ovat sama asia. Toiseksi nähdään että on olemassa asioita, jotka ovat ihmisestä riippumattomia siinä mielessä että niiden olemassaoloon tai totuuteen ihmisillä ei ole vaikutusta.

     Seuraavaksi voimme kysyä, onko yleisemmin olemassa keinoja, joilla voidaan ratkaista olemassaoloon ja totuuteen liittyviä kysymyksiä. Nämä molemmat ovat semanttisia käsitteitä. Jos kysytään onko Hamlet ollut olemassa, kysytään siis viittaako sana 'Hamlet' ihmiseen, joka on elänyt. Kuu on olemassa koska sana 'Kuu' viittaa taivaankappaleeseen, joka voidaan havaita ja sinne voidaan jopa matkustaa. Olemassaolo merkitsee siis sitä, että annettu sana onnistuu viittaamaan sanalla tarkoitettuun kohteeseen. Toinen tärkeä semanttinen käsite on totuus. Totuuden määrittelystä on paljon keskusteltu, mutta edelleenkin paras on vanha Aristoteleen määritelmä: "Lause 'Huomenna on meritaistelu' on totta jos huomenna on meritaistelu." Tämä on niin sanottu korrespondenssiteoria.
     Sata vuotta sitten Gottlob Frege loi semanttisen teorian, joka on ollut pohjana 1900-luvun analyyttiselle filosofialle [4]. Fregen teoria on usein ymmärretty väärin. Esimerkki tästä on 1972 julkaistu Saul Kripken kirja Naming and Necessity. Toinen esimerkki ovat Michael Dummettin kolme paksua teosta Fregen filosofiasta. Tämä esitelmä ei ole oikea paikka tarkemmin paneutua näiden kritiikkiin. Kyseiset teokset ja moni muu mielipiteiden vaihto ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, kuinka tehoton on tavanomainen filosofinen metodi. Siinä keskustellaan ja eritellään erilaisia näkökohtia, mutta yleensä ei luoda selkeää mallia kohteesta, niin että keskustelijoilla olisi yksimielinen käsitys siitä mistä oikeastaan on puhe ja mitä väitteitä siitä esitetään. Seuraavassa esitän peruspiirteitä semanttisesta mallista, joka on aika lähellä Fregen käsitystä siitä, mikä on kielen ja todellisuuden suhde. Oleellista on tarkastella miten kieli toimii, kun sen avulla esitetään väitteitä. Keskeinen havainto Fregellä oli, että sanoilla, sanayhdistelmillä ja lauseilla on mieli ja merkitys, Sinn ja Bedeutung tai englanniksi sense ja reference.

     Sanan 'Kuu' Bedeutung on isokokoisena näkyvä taivaankappale, sanaparin 'Gottlob Frege' Bedeutung taas on sata vuotta sitten elänyt filosofi. Sanan Sinn on se mekanismi, jonka avulla sana viittaa kyseiseen objektiin. Pertti Lindfors käyttää siitä nimitystä nimirelaatio, itse taas puhun mieluummin semanttisesta funktiosta. Katsotaanpa lähemmin, miten me opimme käyttämään jonkin kielen sanoja. Otan esimerkiksi sanan 'Barcelona'. Koulupoikana opin että Espanjan itärannikolla on kaupunki nimeltä 'Barcelona'. Vähitellen minulle kertyi sanan ympärille tietoa kaupungista ja saatoin esittää tosia väitteitä tästä objektista. Tällä tavoin mekanismilla, jota Russell kutsui nimellä 'definite description', me saamme haltuumme kyvyn käyttää sekä erisnimiä että muitakin termejä. Ei ole väliä miten semanttinen funktio tarkalleen toimii kunkin termin kohdalla kunhan jokainen sana viittaa oikeaan objektiin. Nyt on toinenkin tapa saada haltuunsa jonkin annetun sanan Sinn eli mieli. Sanan 'Barcelona' kohdalla se tapahtui minulle siten, että vuonna 1997 matkustin vaimoni kanssa sinne. Me kuljimme pitkin kuuluisaa Ramblas-puistokatua, kävimme Gaudin puolivalmiiksi jääneessä kirkossa Sagrada Familia, ja niin edelleen. Tällä tavoin sana 'Barcelona' merkitsee nykyään minulle kaupunkia, jonka tunnen oman tutustumisen kautta. Riippumatta siitä tapahtuuko termin määrittely 'definite description' vai "knowledge by acquintance" -mekanismilla, sanalla on semanttinen funktio eli Sinn.
     Ihmisen kyky käyttää kieltä perustuu siihen että hän on osa kieliyhteisöä, jossa sanoilla on enimmäkseen hyvin määritellyt semanttiset funktiot. Kielen oppiminen merkitsee näiden oppimista. Monet filosofiset kiistelyt aiheutuvat siitä, että keskustelun osapuolet käyttävät termejä eri merkityksissä, jolloin tietty lause voi sitten eri henkilöillä tarkoittaa eri asioita. Tässä tapauksessa aivan kirjaimellisesti ei ole olemassa yhteistä kieltä niin, että jokainen keskustelija olisi omaksunut samat merkitykset objektiivisesta yhteisestä kielestä. Filosofeilla on myös se pulma, että heidän tietonsa keskustelun kohteesta on samaa lajia kuin minulla nuorena oli Barcelonasta; se on toisen käden tietoa ilman että on itse nähnyt kohdetta. Sekä lauseilla että lausejoukoilla, kuten teoriat, on sekä Sinn että Bedeutung. Kun sanon "Frege oli filosofi" itse asiassa väitän "On totta että Frege oli filosofi" eli väitteen Bedeutung on totuusarvo Tosi. Vastaavasti kun olemme luoneet teorian kuten kvanttimekaniikka, me väitämme "Kvanttimekaniikka kuvaa fysikaalisia ilmiöitä" eli väitämme että teoriamme kuvaa ilmiöjoukkoa.

     On hyödyllistä tarkastella todellisuuden kuvaamista hieman yleisemmästä näkökulmasta. Luonnollisen kielen lisäksi on lukuisa joukko muita tapoja kuvata maailmaa. Me voimme rakentaa pienoismallin esihistoriallisesta rakennuksesta, tehdä karttoja, kuvata kemiallisen aineen sidosten rakennetta, ilmoittaa vaarallisista kohdista liikenteessä, jne. Näissä esimerkeissä on pääosin kyse isomorfiasta, esityksen ja kohteen suhde on isomorfia, projektio tai jokin yksinkertaistettu kuvaus. Nyt on hyvä korostaa että kielen ja todellisuuden suhde ei ole isomorfia vaan hyvin paljon monimutkaisempi. Otetaanpa esimerkki matemaattisesta kielestä eli kokonaisluvut. Numerot 1, 2, 3 ja niin edelleen tarkoittavat yhden, kahden, kolmen ja niin edelleen elementin joukkoja. Olisi luonnollisempaa merkitä niitä symboleilla ·, ··, ···, ja niin edelleen. Tässä tapauksessa olisi todella kyseessä isomorfia symboliikan ja kuvatun kohteen välillä. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön kummallisen muotoisia merkkejä ja lisäksi primitiivisen syntaksin eli kymmenjärjestelmän, jossa numeron paikka merkitsee kymmenen potenssilla kertomista. Syynä tähän on tietysti se, että suurille numeroille isomorfinen symboliikka johtaa mahdottomiin merkkijonoihin, kun taas esimerkiksi potenssien avulla voimme merkitä helposti todella suuriakin lukuja. Tässä on nyt hyvä huomata, että luku 10 on täysin mielivaltainen ja myös että kymmenjärjestelmän syntaksilla ei ole mitään vastinetta lukujen maailmassa. Luonnollinen kieli on analoginen. Siinä on tavattoman monimutkaisia rakenteita ja konventioita, joilla ei ole mitään tekemistä kuvattavan kohteen rakenteen kanssa. Osa filosofian ongelmista johtuu siitä, että luullaan kielen rakenteita todellisuuden rakenteiksi.

     Viime vuosina yleinen kielitiede on edistynyt huimaavasti. Tämä kehitys lähti liikkeelle Chomsky'sta ja nykyään tiedetään, että useimmilla kielillä on sama peruskielioppi eli syntaksi. Tätä kutsutaan nimellä Universal Grammar. On olemassa tietokoneohjelmia, jotka pystyvät automaattisesti saamaan selville lauseiden rakenteen. Esimerkiksi Fred Karlssonin ja Kimmo Koskenniemen ohjelma pystyy analysoimaan useita kieliä niin että sanomalehtien tai tietosanakirjojen tekstien lauseista yli 90% saa oikean analyysin. Yllä on yksinkertainen esimerkki. Nyt kiinnostava tavoite olisi pystyä kieliopillisen analyysin jälkeen tekemään looginen analyysi lauseista. Itse tein muutaman vuoden töitä kirjoittaen tietokoneohjelman, joka muunsi lauseen kieliopillisen analyysin loogisen Prolog-kielen muotoon. Prolog on ohjelmointikieli, joka toteuttaa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan tietokoneella. Kun on esimerkiksi annettu aksioomina joukko Prolog-lauseita, tietokone pystyy automaattisesti tuottamaan lauseita, jotka loogisesti seuraavat aksioomista, ja myös tarkistamaan onko jokin lause annettujen aksioomien seuraus. Tästä omasta työstäni täsmällisen kielen luomiseksi ei syntynyt juuri mitään konkreettista tulosta, mutta se antoi kyllä tavattoman kiehtovan näkökulman siihen miten ihmiset käyttävät kieltä ja erityisesti siihen miksi filosofeilla on niin paljon erimielisyyksiä. Kun syntaksin lisäksi otetaan mukaan kielen semantiikka, eli sanojen ja lauseiden merkitykset, nähdään että luonnollinen kieli on aivan uskomattoman monimutkainen asia. Monilla sanoilla on useita merkityksiä ja merkitys riippuu ympäristöstä missä sana esiintyy. Sanoille annetaan koko ajan uusia merkityksiä; ajatellaanpa vaikka sanoja 'hiiri' ja 'verkko' näin tietokoneiden aikana. Sanoja käytetään usein vertauskuvallisesti. Tapa käyttää kieltä muuttuu kun siirrytään tiedemiesten piiristä taiteilijoiden joukkoon.

     Pyrkimystämme löytää totuus voidaan konkretisoida ajattelemalla, että joskus kahdensadan vuoden kuluttua on onnistuttu kirjoittamaan tietokoneohjelma, joka pystyy suodattamaan esille lauseiden virrasta todet väitteet. Maailmassa on useita miljardeja ihmisiä ja puhuttuja ja kirjoitettuja lauseita virtaa päivässä varmaan satoja miljardeja. Ensimmäinen askel on erottaa kieliopillisesti virheettömät lauseet vääristä. Sen jälkeen tarkistetaan sanooko lause selvästi jotain jostakin asiasta. Tämän jälkeen nousee esiin kysymys, koskeeko esitetty väite olemassa olevia asioita vai mielikuvituksen tuotetta. On huomattava, että tässä ei ole kyseessä mikään arvoarvostelma. Fiktiot ovat tärkeä osa ihmisen maailmaa. Itse nautin romaaneista, elokuvista ja muista taiteen tuotteista. Fiktioita ovat myös tieteelliset teoriat ennen kuin ne on verifioitu, vaihtoehtoiset suunnitelmat, ja niin edelleen. Ontologian avulla on tarkoitus siis vain luokitella lauseet kohteensa mukaan. Lopuksi tulee sitten kysymys, onko esitetty lause totta. Sen ratkaiseminen vaatii että on käytettävissä verifikaatiomenetelmä. Tästä näkökulmasta katsoen asiallinen arkikieli ja tiede ovat samassa asemassa ja poikkeavat siis fiktioista. Meillä on paljon asiatietoa, jota ei ole tieteellisesti todistettu mutta joka on täsmällistä ja jonka suhteen tiedämme kuinka sen verifioimme. Tiede on itse asiassa vain arkitietoa, joka on systemaattista ja tarkistetaan eksplisiittisen tieteellisen metodin avulla.

     Tieto on valtaa ja sitä on kaikkina aikoina käytetty vallan hankkimiseen. Tyypillinen kehityskulku on se, että aluksi on olemassa maailmanselitys tai ideologia, joka kuvaa jotain maailman piirrettä tai arvokasta ihmisyhteisön toimintatavan ideaalia. Esimerkiksi kristinuskon perustaja vaikuttaa olleen sympaattinen henkilö, joka puhui pappisvaltaa vastaan ja ihmisten tasa-arvoisuuden puolesta. Pian tämä ideologia oli kuitenkin otettu pappien haltuun ja köyhien uskonnon nimissä taideaarteet ja rikkaudet kertyivät kirkolle ja Vatikaaniin. Samaten kansandemokratioissa eli kansankansanvalloissa ei kansalla ollut lainkaan poliittista vaikutusvaltaa. Tunnusmerkillistä näille kehityskuluille on, että kielenkäyttö muuttuu tosiasioiden kuvauksesta kuulijan vakuuttamiseen ja käsitteistö ritualisoituu. Katolisessa kirkossa päädyttiin jopa latinan käyttöön, jota kuulijat eivät enää ymmärtäneet lainkaan. Olen itse tuntenut joitakin nuoria poliitikoita, jotka jouduttuaan ammatikseen ajamaan jonkin poliittisen suuntauksensa tavoitteita, ovat silminnähtävästi muuttaneen puhetapaansa ja kiinnostus totuuteen jää tärkeämpien tavoitteiden jalkoihin. Poliitikot tietävät, että useimmat ihmiset poimivat mielipiteitä jotka näyttävät houkuttelevilta tai miellyttäviltä, eivätkä totuuden perusteella. Tehokas tapa saada valtaa on luoda käsitteistö ja ideologia, joka viehättää laajaa ihmisryhmää ja saa heidät toimimaan halutulla tavalla. Valtaa tukemaan luonnollisesti syntyy muitakin kulttuurin aineksia, kuten turvajoukot ja armeijat. John Searle analysoi kirjassaan The Construction of Social Reality [5] mielenkiintoisesti miten syntyy abstrakteja rakenteita, joita hän kutsuu nimellä cultural institution. Esimerkki näistä on erityisesti juuri kieli, mutta muita ovat mm. raha, avioliitto, omaisuus ja yliopisto. Toimintaamme vaikuttaa yhtä paljon sosiaalinen kuin fyysinen ympäristömme.

     Annetaan nyt ensimmäinen kokeilun luontoinen määrittely siitä, mikä on filosofian tutkimuskohde. Filosofian tehtävänä on luoda kokonaiskuva maailmasta olemassa olevan erityistiedon pohjalta. Fysiikka, biologia, psykologia, sosiologia, jne. antavat sille aineksia, samaten kuin luotettava arkitieto. Mikään näistä ei voi eikä haluakaan oman tutkimusmenetelmänsä pohjalta pyrkiä kokonaiskuvan muodostamiseen, koska se ei ole niiden tehtävä. Tehtävä jonka juuri asetimme filosofialle on vaativa. Katsotaan ensin miten tehtävässä voidaan epäonnistua. Hyvä esimerkki on postmoderni filosofia, erityisesti Ranskassa. Siinä kielenkäyttö on monimutkaista. Usein poimitaan termejä ja analogioita luonnontieteistä, jotka kuitenkaan eivät sovellu asiayhteyteen. Tästähän Alan Sokal sai aiheen tehdä kuuluisan pilansa. Hän lähetti fysikaalisia termejä sisältävän syvällisen filosofisen pohdiskelun sosiologian tieteelliseen lehteen ja julkaisemisen jälkeen paljasti että se itse asiassa oli tarkoituksella puhdasta roskaa. Suuri osa filosofiasta ei täytä kriteeriämme selkeä merkitys. Vaatimuksemme kuvaa todellisuutta täyttäminen on vielä vaikeampi tehtävä. Meidän on aivan yhtä helppoa puhua kuvitelluista asioista kuin todellisista ja voimme käsitellä näitä fiktioita loputtomasti. Uskonnot ovat hyvä esimerkki.
     Kolmas kriteerimme on totta vaatii että on lausuttu julki menetelmä miten väitteet verifioidaan tai falsifioidaan. Ei riitä vetoaminen auktoriteetteihin, vaan tulee olla tapa verrata lausetta ja sen nimeämää asiantilaa keskenään ja objektiivisesti ratkaista vastaavatko nämä toisiaan. Filosofiassa vain jotkin suuret nimet ovat tähän päässeet. Jos kuitenkin filosofia löytää keinoja siihen, käynnistyy uusi aikakausi.

     Amerikkalainen professori Steven Pinker on sanonut: "Useimmat modernin ajattelun periaatteet, jotka koskevat ihmisen käyttäytymistä, eivät perustu tieteeseen vaan satavuotiseen sekoitukseen politiikkaa ja filosofiaa, mikä on täysin sekavaa ja vain näennäisesti tieteellistä ja loogista." [6] Kun tieteessä tilanne on joidenkin mielestä tällainen, ei ole ihme jos ei-tieteellinen ihmiskuva on vieläkin puutteellisempi. Eräs filosofian konstruktiivinen tehtävä olisi siis näyttää että maailmankaikkeuden monimutkaisimman systeemin, ihmisen, käyttäytymisen selittäminen vaatii koko luonnontieteiden ja formaalisten tieteiden käsitteistön, mukaan lukien etiikka. Otan hyvin yksinkertaisen esimerkin siitä, mitä tarkoitan kokonaiskuvalla ihmisestä. Oletetaan, että koulussa opettaja kirjoittaa taululle "5+7=". Opettaja sanoo "Maija" ja pieni tyttö kävelee taululle ja kirjoittaa "12". Täydellinen kuvaus tästä tapahtumasta on hyvin monitahoinen. Tarvitsemme fysiikkaa mm. selittämään miten ääniaallot kulkevat opettajan suusta tytön korvaan tai miten liitu tarttuu taulun pintaan. Fysiologia kertoo miten jalkojen lihakset kuljettavat tytön taululle ja käsi liikkuu kirjoitettaessa. Psykologia selittää miksi tyttö haluaa merkitä oikean vastauksen. Mutta vielä tarvitaan matematiikkaa kertomaan oliko vastaus oikein. Tätä tietoa ei anna mikään ihmisen empiirinen havainnointi. Ihmisten käyttäytymistä ei voi selittää pelkästään empiiristen tieteiden avulla. Ihmisen kyky nähdä formaalisia rakenteita aiheuttaa, että ihmisen käytöksen kuvaamisessa formaalit rakenteet ovat myös osa selitystä. Näin tietokoneiden aikakaudella on helppo antaa analogia; tietokoneen arvo ei ole laitteistossa vaan ohjelmissa ja tiedostoissa ja yhteyksissä muihin tietokoneisiin. Otetaan vielä esimerkki etiikasta. Minulla on kuusi omenaa ja aion antaa ne kolmelle lapselle. Nyt matemaattisesti on 28 eri tapaa jakaa omenat lapsille. Näistä vaihtoehdoista vain yksi on tasapuolinen ja oikeudenmukainen: kaksi omenaa kullekin. Jos valitsen tämän, voidaan sanoa että käyttäydyn eettisesti. Jälleen tilanteen täydelliseen selittämiseen tarvitaan muutakin kuin luonnontieteitä.

16. Filosofian tärkeä rooli

     YK:n piirissä todettiin hiljattain, että sähköverkon ulottumattomissa on vielä kolmasosa ihmiskuntaa. Minusta pahempi puute on, että demokratian ulottumattomissa on vähintään sama osuus ihmiskunnasta. Pääosa ihmiskunnan ongelmista johtuu nykyään poliittisista tai uskonnollisista tekijöistä, joiden seurauksia ovat sitten sodat, nälänhädät ja sorto. Viime aikoina on tapahtunut kehitystä oikeaan suuntaan. On ihmisoikeusjärjestöjä, YK:n ihmisoikeuksien julistuksia, puuttumista pahimpien diktatuurien värinkäytöksiin, ja niin edelleen. Kuitenkin vahvat perustelut sille, miksi tällaiset toimet ovat oikeutettuja näyttävät vielä puuttuvan. Tässä filosofialla olisi tärkeä tehtävä. Kuten äsken sanoin, se voisi pyrkiä muodostamaan täysin asiallisen ja selkeän kuvan siitä, millaisia ihmiset ovat. Siinä siis tarvitaan ihmisen koko biologisen, historiallisen ja kognitiivisen taustan kuvaus ja tuloksena saadaan moderni versio muinaisten kreikkalaisten termistä rationaalinen eläin. Silloin myös näkyisi miten kyky hankkia tietoa on se tekijä, joka erottaa ihmisen muista eläimistä. Todellisen tiedon arvo tulisi esille ja luonnollisesti tämän kuvan luomisessa vältettäisiin satujen, tarinoiden ja vertauskuvien kertomista ja mystiikkaa. Tavoitteena olisi sanoa asiat niin kuin ne ovat. Osa tehtävää olisi kuvata kuinka meillä on kyky abstrahoida formaalisia piirteitä havainnoistamme ja sitten saada laajoja asiakokonaisuuksia hallintaamme sopivien mallien avulla. Ihmisten käyttäytymisen kuvaus antaa mahdollisuuden luoda siitä abstraktin mallin, etiikan. Etiikan lait ovat objektiivisia, ihmisistä riippumattomia. Päinvastoin kuin matemaattiset luonnonlait, ne eivät kausaalisesti määrää kohteittensa käyttäytymistä, mutta tiedostava ihminen kokee ne arvokkaiksi ja kauniiksi ja sen perusteella usein käyttäytyy niiden mukaisesti. Vastaavasti politiikan tutkimus tuottaa teoreettisen politiikan, joka antiikin Kreikan filosofian tapaan tulkittuna soveltaa näitä käsitteitä yhteisöjen tavoitteiden asettamiseen. Esimerkiksi Dudley Knowlesin kirjassa Political Philosophy on lukuja otsikkoina Liberty, Rights, Justice, Obligation, Democracy. Silloin voidaan myös ymmärtää miksi ihmisoikeudet ovat ihmisen säätämien lakien yläpuolella.

     Maailmassa on suuri määrä ammattifilosofeja ja heidän piiristään löytyisi mahtava voimavara lähteä edistämään ihmiskunnan hyvinvointia. Sen sijaan että yhä uudelleen pohditaan suurempien ja pienempien menneen ajan filosofien kirjoituksia, voisi tätä henkistä kapasiteettia suunnata vastavoimaksi epärehellisille ideologioille. Pohjimmiltaan nykyajan arvojen puutteessa on kysymys siitä, että kuva ihmisestä ei ole selkiintynyt. Erityisesti pitäisi luonnontieteiden antaman kuvan täydennykseksi tuoda tietoa siitä kaikille meille itsestään selvästä asiasta, että ihmiset katsovat asioita myös yleisestä, objektiivisesta näkökulmasta ja pyrkivät hankkimaan oikeata tietoa. Etiikan lait ovat objektiivisia ja tiedostava ihminen kokee ne arvokkaiksi ja kauniiksi ja sen perusteella usein käyttäytyy niiden mukaisesti. Rationaalisen ihmisen elämäntapaa kuvaa moraali, joka ei perustu palkinnon odotukseen tai rangaistuksen pelkoon, vaan etiikan lakeihin. Tällä tavoin saataisiin mytologioiden ja primitiivisten kansojen luomien uskontojen ja perinteiden sijaan rationaalinen kuva ihmisestä. Luonnontieteiden mukaan ihminen on omaa olemassaoloaan ja hyvinvointiaan puolustava eläin, jonka tarkoitus on lajinsa geenien säilyttäminen ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Toisaalta ihminen on ympäristöään ja itseään tarkkaileva olento, joka luo näistä malleja ja näkee näiden mallien ominaisuuksia, kuten totuus, hyvyys ja kauneus. Maailman monitahoisuudesta johtuen etiikan ja politiikan mallien soveltaminen on vaativa tehtävä. Aivan kuten lääketieteiden ja luonnontieteiden sovellutukset ovat parantaneet ihmisten hyvinvointia, tarvittaisiin myös filosofian soveltajia, jotka käytännössä pyrkisivät edesauttamaan ihmisoikeuksien toteuttamista maailmassa.

1. The Leibniz-Clarke Correspondence, Edited by H. G. Alexander, Manchester University Press 1956

2. Platon, Valtio, Otava 2001

3. Plato, The Dialogues of Plato, Random House 1937

4. Frege, Gottlog, On Sense and Meaning, in Translations from the Philosophical Writings of Gottlob Frege, Roman & Littlefield 1952

5. Searle, John R., The Construction of Social Reality, Simon & Schuster 1995

6. Pinter, Steven, The Blank Slate, Allen Lane 2002